10.07.2008 - 19:28
Tuttu juttuhan se on kaikille, jotka ovat joskus käyneet jossain yleisötapahtumassa, yökerhossa, marketissa taikka ABC:tä pienemmällä huoltoasemalla, näin muutamia mainitakseni. Miesten vessat näyttävät siltä miltä kuuluukin: vessoilta, joihin voi astella asioilleen ja lähteä sitten helpotuksen autuus kasvoillaan jatkamaan matkaansa. Toista se on on kuitenkin naisten puolella. Fanfaarit soivat hameväen pääkopassa niinä harvoina kertoina, kun vessaan pääsee jonottamatta.
Eilen päässäni soivat kuitenkin ainoastaan soinnukkaat kirosanat, kun jonottelin Lahen stadionin naisten vessaan. Valehtelematta jono kyseiseen kahden (!) WC-kopin huoneeseen oli pituudeltaan noin 15 metriä siinä vaiheessa iltaa, kun Janne Ahosen jäähyväismäkikisan alkuun oli aikaa puolisen tuntia. Olin siis saapunut jonottamaan hyvissä ajoin ehtiäkseni varmasti katsomaan kisan alusta loppuun. Olisin toki valinnut jonkin muun kolmesta naisten WC-tilasta, ellei näihin olisi ollut täsmälleen yhtä pitkä jonomuodostelma. Alueella oli yhtä monta WC:tä myös miehille, jotka pääsivät harvalukuisina asioilleen ilman jonottamista.
Ihmettelen asiaa suuresti. Ensinnäkin ihmettelen syytä siihen, miksi naiset käyvät WC:ssä huomattavasti miehiä suurilukuisemmin. Onko kyse elimistön toimintaeroista vai jostakin muusta, mitä en osaa edes ajatella? Toiseksi ihmetyttää naisten jonojen hidas eteneminen. Onko tosiaan niin, että kaikki eukot jäävät meikkaamaan ja kampaamaan hiuksiaan WC-koppien suojaan, vaikka koppien ulkopuolella on lähes aina tarjolla peilaustilaa ja huomattavasti parempi valaistus hämäriin koppeihin verrattuna? Jos näin on, niin miksi helkatissa pitää oikein tahallaan hidastaa jonon etenemistä? Osa ihmisistä on taatusti vähällä laskea housuihinsa odottaessaan Rouva Puuteriposkea ja Neiti Paakkuripseä salaisilta toimiltaan... Kolmanneksi ja kaikkein suurimmaksi kysymysmerkiksi nostaisin vessojen määrän. Koska naisten vessojen jonotusongelma on laajasti tiedossa, miksei asiaa KOSKAAN huomioida vessojen määrää suunniteltaessa? Siksi, koska suurin osa suunnittelijoista on edelleen miehiä, jotka voivat mennä tuosta vaan vaikka puskaan pissimään, jos mieli tekee? Stadionilla oli siis sekä miehille että naisille - kummallekin ryhmälle erikseen - kolme WC-tilaa, joissa kussakin kaksi koppia (oletetusti miesten puolella tilanne oli samoin kuin meillä naisilla, vaikken toki lähtenyt asiaa tutkimaan). Yhteensä siis 12 koppia, jotka haettiin puoliksi miesten ja naisten kesken. Kuka piru kuvittelee, että stadionilla, jossa järjestetään kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoavia tapahtumia (eilen paikalla oli 11 500 henkeä), KUUSI koppia riittää koko naismäärälle?! Ei jumankauta, kun en vaan voi ymmärtää moista logiikkaa. Lahen stadion on noilta osin auttamatta vanhentunut ja vaatisi kiireesti uudistamista. Apua ongelmaan saisi tosin jo siitäkin, että miehille jätettäisiin vain kaksi tilaa, ja naiset saisivat heiltä yhden itselleen. Ruuhkan ollessa eilen pahimmillaan miesten vessan ulkopuolella jonotteli kaksi miestä sen yli 30 naisen vastapainoksi. :p
Jossain on siis jotain pielessä, koska naisten kusettamiselle ei näy loppua. Onneksi itse olin kerrankin kaukaa viisas, enkä painunut eilen jonottamaan vasta viime hetkellä. Olisi nimittäin saattanut olla aika tukalat oltavat, kun jonotti siinä sitä kahdettakymmenettä minuuttiaan ja mäkikisakin painoi jo päälle. x) Huomautettakoon lopuksi, että kyllähän mä sinne mäkimonttuun ihan ajoissa ehdin! Samaa ei voi sanoa niistä, jotka tulivat vessoille 10 minuuttia mua myöhemmin.
29.06.2008 - 01:33
Sain tuossa viime yönä luettua loppuun uusimman haasteeni, Stephen Kingin Tulisilmän. Kyseinen painos on alle 400 sivuinen, ja melko verkkaisellakin lukutahdilla sen luki alle kuukaudessa. Kirja kertoo isä Andysta ja tytär Charliesta, jotka pakenevat häikäilemätöntä Verstasta, joka kuuluu Yhdysvaltain tiedustelupalveluun. Verstas tappoi tytön äidin ja haluaa nyt erityisesti tytön käsiinsä mm. teettääkseen tälle erilaisia kokeita. Charliella on näet kyky sytyttää tulipaloja pelkästään kohdistamalla vihansa tiettyyn kohteeseen. Tyttö sai kykynsä vanhemmiltaan, jotka opiskeluaikoinaan osallistuivat kokeeseen, jonka piti olla turvallinen, mutta joka olikin kaikkea muuta. Pariskuntakin sai kokeen seurauksena erikoisia kykyjä, mutta heidän lapsessaan nuo kyvyt olivat moninkertaisia vanhempiinsa nähden. Charliesta tuli tahtomattaan ihminen, joka pahimmillaan voisi tuhota koko maailman sytyttämällä kaiken palamaan.
Kirjan alkuosa tuntui ajoittain hieman tympeältä, koska se keskittyi isän ja tyttären päämäärättömään pakenemiseen. Samalla kuitenkin selitettiin syitä, joiden vuoksi sen hetkiseen tilanteeseen oli päädytty, ja olenkin aina pitänyt flashback-tyylistä niin elokuvissa kuin kirjoissakin. On hauskaa pomppia ajassa taaksepäin ja palata sitten nykyhetkeen, joten kyseinen kerrontatyyli piti mielenkiintoani yllä paremmin kuin pelkkä suoraviivainen juoni olisi tehnyt. En odottanut kirjalta paljoakaan hieman epämieluisan alun vuoksi, mutta iloiseksi yllätyksekseni tarina muuttuikin edetessään vallan mielenkiintoiseksi. Kuten takakansitekstikin spoilasi ennen luku-urakkani alkua, Andy ja Charlie jäivät lopulta Verstaan haaviin. Lopulta ja lopulta, sillä tästä tapahtumasta alkoi ikään kuin toinen kirjan osuus: vankeusaika Verstaan tiluksilla ja siitä selviäminen. Kirjan loppu oli erilainen kuin mitä odotin, mutta en nyt ala sitä paljastamaan. Lukekaa toki itse. :p
Jälkimaku kirjasta oli erittäin positiivinen ja suosittelenkin opusta kaikille King-faneille ja miksen muillekin. Tulisilmästä saa parhaiten iloa irti, jos pystyy keskittymään siihen kunnolla ja lukemaan sen läpi lyhyessä ajassa. Omaa lukuelämystäni pilasivat tosielämän kiireet ja voikin olla, että kirjan alkuosakin olisi maistunut paljon paremmalta, jos olisin voinut lukea sitä toisissa olosuhteissa. Sama juttu taitaa päteä kyllä lukemiseen yleensäkin. Ilman keskittymistä ei voi nauttia tarinasta sen vaatimalla tavalla.
23.06.2008 - 15:16
- Tietyssä iässä pitäisi alkaa pukeutumaan tietyllä tavalla = hillitysti/huonosti/samoin kuin muut.
- Äidit leikkaavat aina hiuksensa lyhyiksi.
- Naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi viimeistään 55-vuotiaina luullen sen sopivan heille kaikille.
- "Ennen kaikki oli paremmin".
- Kirjojen/sarjojen/leffojen nimet suomennetaan täysin mielivaltaisella tavalla.
- Kauneimmat kengät ovat epämukavimpia jaloissa tai niillä on mahdotonta kävellä.
Osaako joku sanoa MIKSI näin on?
19.06.2008 - 15:53
Koko naapurusto pakkaa autojaan ja jäseniään farmariautoihinsa harmaan taivaan alla. Osa ryntäilee vielä kauppoihin jonottamaan, vaikka ostokset olisi aivan hyvin voinut hoitaa jo eilen pienemmällä vaivalla. Mikä ihme siinä on, ettei ihminen koskaan opi hoitamaan velvollisuuksiaan ajoissa? Me kuulumme avokkaan kanssa sakkiin, joka typeryyksissään jätti ruokaostokset tähän viimeiseen päivään (huomista ei lasketa, koska kaupat menevät yhdeltä kiinni) ja saamme siitä toki osaltamme kärsiä, mutta isoissa autojonoissa ei tarvitse tätä iltapäivää tuskailla. Emme suunnista juhannusruuhkan kansoittamille teille, vaan pysymme kotona. Toki olisimme saaneet osallistua kaveriporukan mökkijuhannukseen, mutta mitä intoa on lähteä monen tunnin ajomatkalle vain päästäkseen pitämään sadetta ahtaassa mökissä? Toki olisimme lähteneet, jos olisi luvattu aurinkoa ja upeaa ulkoilmakeliä, mutta nyt se vaihtoehto tuntui turhalta. Harmillista. Mökkijuhannusta ei mielestäni voita mikään, mutta onnistuneeseen juhannukseen pitää kuulua myös ulkoilua muussakin kuin vesisateessa, jota mökkipaikkakunnalle on luvattu koko päiväksi. Oulussa ei pitäisi huomenna sataa, joten ehkä toiveeni toteutuukin ja pääsen edes hetkeksi ulos. :p Peukut pystyyn!
Kävi miten kävi, olen silti hurjan helpottunut siitä, etten joudu tänään kärvistelemään mateleviin autoletkoihin kovin pitkäksi ajaksi. Olen äärimmäisen huono sulattamaan hetkiä, jolloin pitää ajaa alinopeutta, ja nämä tämmöiset kansalliset juhlapäivät ovat useimmiten varma lupaus hidastelusta ja kasvavasta peräänajoriskistä, kun joku päättääkin jossain kääntyä tieltä eikä viitsi vaivautua vilkuttamaan sitä pikkuista useimmiten oranssia valoa. x) Saapa nähdä millaista on viettää kaupunkijuhannusta melkein kuolleeksi autioituneessa lähiössä. Tämähän on melkein kuin mökillä olisi: ei naapureita mailla halmeilla sen jälkeen, kun viimeisetkin saavat autonsa lastattua ja tumpattua liikkeelle. Hyvää matkaa niille, jotka meinaavat jaksaa parin päivän reissaamista. Me otetaan rennosti muidenkin edestä. :D
HAUSKAA JUHANNUSTA KAIKILLE TEILLE...JA POLUILLE! ;D
15.06.2008 - 08:49
Aina silloin tällöin sitä todella pysähtyy ihmettelemään TV:n ohjelmatarjontaa. Useimmiten pidättäydyn erossa keskustelusta, jonka mukaan "TV:stä näkee vain huonoja ohjelmia ja pelkkiä uusintoja", koska en ole oikeasti tätä mieltä. Ylen kanavat ovat tosin mielestäni todella aikaansa jäljessä enkä sieltä katsokaan oikeastaan muuta kuin Suomen maajoukkueen lätkäpelit ja muita erinäisiä urheilulähetyksiä. MTV3, Nelonen ja Sub pitävät huolen viihdyttämisestäni ja tekevät sen mielestäni varsin mallikkaasti. Mulle riittää, että näen viikottain ER:n, Without A Tracen, CSI:n (Las Vegas - se aito ja alkuperäinen, joka pesee muut versiot 100-0), Diilin ja muut satunnaiset tuttavuudet. En koe tarpeelliseksi istua koko iltaa sohvalla katsoen telkkaa, kun voin käyttää aikani mielenkiintoisemminkin. Olen jo aikoja sitten hyväksynyt, etten tule täysin pitämään kaikkien peruskanavien ohjelmatarjonnasta, eikä se lainkaan haittaa.
Syy, miksi kuitenkin ihmettelen ohjelmatarjontaa, liittyy eiliseen myöhäisiltaan ja Urheilukanavaan. Urheilukanava on ideana oikein mainio, mutta toteutus on jotain aivan muuta. On hienoa, että sen kautta voimme seurata Mestistä, salibandyä sekä monia urheilulajeja, jotka jäävät auttamatta suositumpien lajien jalkoihin mitä esimerkiksi uutisointiin tulee, mutta mitä ihmettä kanavalla teki Jukolan viesti? Täytyy sanoa, että ilmeet meidän kotikatsomossamme olisivat olleet ikuistamisen arvoisia kuunnellessamme ja katsellessamme lähetystä. :D Kyseessähän oli ehkä surkein urheilulähetys ikinä. Ensinnäkin tapahtumapaikkana oli suomalainen yömetsä, joka sinällään on varmasti jännittävä suunnistajan näkökulmasta katsottuna, mutta entäpäs sitten TV-ruudun kautta. Katsoja sai ihastella minuuttitolkulla huonolaatuista kamerakuvaa mm. synkästä metsästä, männyn vain aavistuksen verran heiluvasta oksasta, kuusenlatvoista ja maalialueesta, jota oli kuvattu jostain korkealta niin, ettei taatusti erottanut kovin hienoja yksityiskohtia sateisesta maisemasta. Selostaja oli unelias ja äityi ajoittain jopa kuiskimaan vuorosanojaan. Siinäpä meillä mukaansatempaava seuraaja Antero Mertarannalle! Mies oli selvästi perillä myös siitä, kuinka antaa asiantunteva vaikutus itsestään: "Sieltä tulee...öö...numero kolmonen...tai nelonen...en näe numeroa, kun on niin pimeää..." Siis hetkinen? Miltähän kuulostaisi, jos Antsa selostaisi: "Kapanen syöttää Koivulle...vai oliko se sittenkin Kurrille...ai mutta Kurrihan on tuolla katsomossa." :D Kunnon selostaja ei todellakaan mene möläyttämään, että "sieltä nyt tulee joku, mutten minä näe kuka se on". Ei tietämättömyyttään sovi katselijoille paljastaa. Parempi puhua vain ympäripyöreyksiä, jos ei muuta osaa. Mitä tehdä selostajalla, joka puhuu läpiä päähänsä ja näkee saman kuin katsojatkin, eli ei yhtikäs mitään muuta kuin rakeisen synkkää metsää.
Kuten urheilutapahtumiin yleensä kuuluu, mukana oli myös haastatteluja. Yhtenä jännittävimpänä haastateltavana oli polttareitaan viettänyt nuori nainen Peppi-peruukissaan. Naiselta kysyttiin mm. kuinka polttarit olivat sujuneet ja ihmeteltiin sitä, että nainen oli syntynyt Virossa, hänen miehensä Ruotsissa ja he asuivat siitä huolimatta todella jännittävästi Suomessa. Haastattelu todella avarsi käsitystämme suunnistuksesta! :p Ainoa suunnistukseen liittyvä asia haastattelussa oli yhdellä lauseella ilmaistu fakta, että polttarisankarin mies oli juuri suunnistamassa läheisessä metsässä.
Olimme avokkaan kanssa vallan ihmeissämme tästä katseluelämyksestä emmekä lainkaan ymmärtäneet miksi kuvata moinen synkkä metsäepisodi, vaikkei kuvattavaa edes ollut. Enemmän jännitystä ja vauhtia koetaan päivittäin Radio Suomen Merisää-lähetyksessä. :p Taidanpa jatkossa avata kyseisen radiokanavan sen sijaan, että eksyisin öiseen aikaan Urheilukanavan puolelle. Ei taida herkkä mieleni kestää enää toista Jukolan viestiä.
27.05.2008 - 09:23
Iltsikan sivuilla on nähtävillä rekonstruktio Kälviän poliisikuoleman kriittisistä vaiheista. Vaikka missään ei näy varsinaista törmäystä tai mitään muutakaan pullamössösukupolven silmin radikaalia, on silti jotenkin hurjaa ajatella tilanne todelliseen aikaan ja paikkaan todellisin seurauksin. Mitä itse ehtisi ajatella tilanteessa, jossa lopulta murskautuisi kuoliaaksi yhdellä tömäyksellä? Miltä tuntuu, kun tajuaa, että auto tuleekin kohti, vaikka sen oli tarkoitus ajaa aivan toista kaistaa? Mä muistan ne perheenjäsenet siellä tien laidalla päivänä, jona asiasta ensikertaa kansalle uutisoitiin. Oltiin juuri tuolloin tekemässä matkaa sillä samaisella tiellä ja tiedettiin jo, mistä syystä niitä kynttilöitä laskettiin. Olihan se jotenkin mykistävä hetki nähdä, että kyseessä oli sittenkin ollut aivan konkreettinen ihminen, jolla oli sukua ja ystäviä. Näin ne lapsetkin. Ja vaimon. Laskemassa kynttilöitä tielle, jonne ne eivät olisi kuuluneet. Miettikääpä sinne itsenne. PS. Enkä sääli sitä poikaa yhtään, mutta Suomen oikeuslaitos tekee sen kyllä taatusti mun puolestani.
23.05.2008 - 09:23
Ajattelin tässä kokeilla kepillä jäätä josko täällä vuodatus.netin puolella olisi kärkkymässä joku lasiasiantuntija, joka osaisi kertoa mulle hieman lisää omistamastani maljakosta. Kyseessä on Riihimäen lasin valmistama maljakko, josta mulla ei vielä toistaiseksi ole kovinkaan paljon tietoa. Tähän tarvitsenkin muiden apua, jota arvostaisin suuresti. :)
Kaikki, mitä olen saanut tähän mennessä selville, on tosiaan valmistuttajayritys sekä nimitys, "myrkkylasi". Ilmeisesti myrkkylasi-nimi tulee erikoisesta kameleonttimaisesta värityksestä, joka aiheuttaa sen, että valon määrästä ja suunnasta riippuen lasi näyttää eri väriseltä. Yllätysmäinen piirre kameleonttivärissä. ;p Yhteneväinen asia tämän tyylilajin maljakoissa on oranssihtavan värinsä lisäksi tuo alla nähtävässä kuvassakin hyvin erottuva soikea "tähtikuvio" tai "kukka", joka saattaa myös olla Riihimäen lasin oma logo.
Lisäksi olen ymmärtänyt, että näitä maljakoita valmistettiin ainakin 1930-luvulla. Kävin nimittäin taannoin eräässä oululaisessa museossa, jonne oli lavastettu huone kyseiseltä vuosikymmeneltä. Erään lipaston päällä pönötti kaksi hyvin samankaltaista maljakkoa, jotka vahvistivat epäilyjäni oman maljakkoni iästä. Netistä en ole paljoakaan tietoa aiheeseen liittyen saanut, joten onkin pakko kääntyä, tavalla tai toisella, oikeiden asiantuntijoiden puoleen.
Netistä sain selville senkin, että tiettynä aikana valmistettiin suuri määrä halpoja kopioita, jotka vaikuttivat myös tämän lasiesineen arvostukseen. Olisikin mielenkiintoista saada tietää missä hintaluokassa nämä maljakot nykyisin liikkuvat keräilijöiden kesken. Eipä sillä, että olisin tätä mihinkään myymässä. :) Tunnearvo on suuri, eikä siihen esineen markkinahinta vaikuta tippaakaan.
Olisin todella kiitollinen kaikesta lisäinfosta, jota teillä lukijoilla saattaa olla. Kertokaa pois, jos jotain tiedätte!
23.04.2008 - 18:08
Opettajia. Niitä on aika moneen junaan. Höpisenpä teille niistä vähän. Mulla on ollut tähän ikään mennessä pirusti opettajia. On ollut miehiä ja naisia, varmaankin aika tasapuolisesti kumpiakin. Yleisesti ottaen olen tainnut pitää enemmän niistä miespuolisista, mutta on joukkoon toki muutama ihastuttava nainenkin mahtunut. Ne kaikkein miellyttävimmät opettajat ovat olleet kaikki tietyllä tapaa samanlaisia: niillä on huumorintajua, ne tuntuvat enemmän työkavereilta kuin pomoilta (eikä tämä riipu iästä), ja ne ymmärtävät niitäkin, jotka eivät kerrasta kaikkea tajua. Toiset opettajat tuntuvat hurjan pettyneiltä oppilaaseen, jos tällä on suuria ongelmia jonkin asian suhteen. He pitävät oppilasta tyhmänä eivätkä osaa mielipidettään täysin peittää. Kaikki ei kuitenkaan ole kaikille yhtä helppoa. Olkoon esimerkkinä vaikka matematiikka, joka itselleni on tuottanut suuria ongelmia aina koulutaipaleeni alusta lähtien. Kyllä se pikku-Bemu osasi plussata ja miinustaa, mutta jakolasku pistikin sitten jo pään pyörälle, eikä tämä asia ole mihinkään vuosien saatossa muuttunut. Muistan kuitenkin yläasteen ajoilta erään kahden viikon periodin, jonka aikana ymmärsin matematiikkaa tuosta vain. Ja miksi näin oli? Koska meillä oli sijainen, joka ei ollut edes opettajakoulutusta käynyt, mutta osasi sanoa asiat juuri niin, että matikkakammoinen teinikin ymmärsi. Tuo kaksiviikkoinen oli ainoa aika, jona muistan suorastaan PITÄNEENI matematiikasta. Tuntui huisilta, kun osasi sittenkin, vaikka oli aiemmin pitänyt kyseistä ainetta suunnilleen tähtitieteenä! Eikä se opettaja ollut mikään erityisen kiva. Hän piti kovaa kuria ja häiriköt ojennuksessa - asia, jota aina krapuloissaan tunteja pitänyt matemaattisten aineiden mestari ei kyennyt tekemään. Niin, liekö sitten sekin osasyynä, että ne kaikkein vaikeimmat ja tärkeimmät matematiikan koukerot jäivät oppimatta, kun opettajaa vei pullo, ei halu olla esikuvana nuorille. Ala-asteella oli turvallista, kun oli oma luokanopettaja, joka luotsasi läpi vuosien ja opetti suurinta osaa aineista. Jouduin tosin kertaalleen vaihtamaan koulua asuinpaikkani suhteen, ja näin ollen mulla ehti olla sen kuuden vuoden aikana kolme eri luokanopettajaa. Kaikki miehiä. Ensimmäinen oli aivan mahtava tyyppi. Hän harrasti autoja ja piirteli meille tarrakuvia Corveteista ja mersuista, joita sitten saimme vihkoomme oikein tehtyjen tehtävien merkiksi. Mulla on vieläkin niitä tarroja tallessa, liimaamattominakin. :) Toinen mies opetti meitä vuoden ja jäi sen jälkeen eläkkeelle. Hänestä ei kovin hyvää mielikuvaa jäänyt, sillä hän jos kuka, oli wanhan kansan mies. Tämä herra nautti oppilaittensa julkisesta nolaamisesta ja piti armeijamaista kuria kädessään karttakeppi, joka joskus otti kimmoketta pulpetin pinnasta. Taisimme kaikki pelätä sitä äijää jollain tasolla ja huokaisimme helpotuksesta kuullessamme hänen eläkeuutisistaan. Ja oltuamme tuon miehen viimeinen luokka, saimme luvan olla seuraavan ensimmäinen. Hullua ajatella nyt, ettei tuo nuori ja vielä intoa täynnä ollut kansankynttilä ollut paljonkaan vanhempi kuin itse olen nyt! Tulee vanha olo, joten unohdetaanpa se hetkeksi. :p Uusi opettajamme oli oikea taivaan lahja. Hän oli kannustava, kekseliäs ja täynnä tahtoa olla HYVÄ opettaja, joka oikeasti antaa meille kunnon eväät tulevaisuutta varten. Hän opetti meille suurimman osan aineista ja oli aine mikä hyvänsä, hän onnistui tekemään tunneista miellyttäviä lähes aina. Meidän luokalla oli aina ne koulun juhlien hienoimmat esitykset, joista ei ollut kiittäminen oppilaita, vaan opettajaa, joka ei koskaan tahtonut tehdä mitään hutiloiden. Kirsikkana kakun päällä hän väsäsi AINA kaikille meille yli parillekymmenelle oppilaalle joulu- ja kesälomakortit käsin ja hienolla wanhalla käsialalla kirjoittaen. Kun puhuin aiemmin innostuneisuudesta ja kekseliäisyydestä, ehkä viimeistään nyt ymmärrätte mitä tarkoitin. ;) Sanomattakin on selvää, että siitä koulusta poistuminen oli haikea ja vaikea paikka. Olisin voinut jäädä sinne opiskelemaan yläasteen ja lukionkin osuudet. Mutta niin, tarkoitukseni ei ollut kertoa yksitellen kaikista opettajista. Kerroin vain kolmesta ensimmäisestä, koska he ovat loistavia esimerkkejä siitä kuinka tehdään työ hyvin tai huonosti, kuinka paljon merkkaa halu opettaa ja miten paljon merkitsee, ettei hommaa tehdä vain rahan vuoksi - niin, tai päinvastoin. Onhan se toki ymmärrettävää, ettei yli 30 vuoden opettajaura välttämättä maistu enää mansikoille, mutta eipä sitä ammatti-inhoaan tarvitsisi silti oppilaisiin purkaa. Vastaavasti eräs varmasti yhtä kauan opettajana leipänsä ansainnut nainen on ollut yksi ihanimmista opettajistani ikinä. Mutta niin, hän ei yrittänyt nostaa itseään meidän oppilaiden yläpuolelle, vaan muisti nauraa ja vain harvoin murahtaa, vaikka olisimme sen joskus ehkä ansainneetkin. Tämä opettaja taasen sai mut pitämään englannista, eikä yksikään hänen jälkeensä tullut hapannaama murtanut tuota taikaa. Sanottakoon vielä, että kaikki koulu-urani englanninopettajat ovat olleet naisia, ja vain tämä yksi on inspiroinut kyseisen kielen opiskeluun. Ennen häntä tapasin inhota kyseisiä tunteja, ja näkihän sen sitten numerostakin, vaikka muutoin opinnot nuorempana arvosanojen kannalta paremmin sujuivatkin. Aina silloin tällöin ihmiset pohtivat onko luokaton lukio parempi kuin luokallinen, ja pitäisikö peruskoulukin purjehtia läpi tutun luokan kanssa vai ryhmien koostumusta sekoitellen. Itse kannatan ehdottomasti muuttumattomia luokkia. On totta, että silloin tutustuu pienempään ihmisjoukkoon, mutta toisaalta sen puutteen korvaa luokkahenki, joka kannustaa jaksamaan silloinkin, kun opiskelu maistuu puulta tai tuntuu muutoin ylivoimaiselta. Luokkahenki riippuu tietysti persoonista eikä voida olettaa kaikkien tulevan toimeen keskenään, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina, joka sopii toisen blogimerkinnän aiheeksi toisessa ajassa. Tällä hetkellä opiskelen siis AMK:ssa enkä voi kuin kiitellä luokkaamme positiivisesta ilmapiiristään, joka toimii kannustimena väsyttävillä aamutunneilla tai pitkinä iltapäivinä, joina torkumme koneittemme ääressä ja esitämme kuuntelevamme opetusta, vaikka mielissämme pyörisivätkin aivan toiset jutut. :p Voi meitä. Tietyt opettajat osaavat kuitenkin opettaa tyylillä, joka kiinnittää huomiomme, emmekä tällöin tohdi nuokkua tai touhuilla omiamme. Ja kyllä, nykyään meillä on jälleen matematiikan opettaja, joka osaa puhua asioista ihmisten kielellä ja näin ollen tunnen ajoittain jopa osaavani jotakin. Ei hän sen kymmenen vuoden takaisen sijaisen tavoin mieltäni suoranaiseen kipinöintiin asti aktivoi, mutta siitäkin huolimatta kyseiset tunnit tuntuvat pitkästä aikaa joltakin muulta kuin epäinhimilliseltä sadismilta. Niin, ja ainakin niillä tunneilla on hauskaa, koska tämä naisopettaja tietää kuinka porukkaa nauratetaan eikä asioita todellakaan pidetä niin turhan tärkeinä. Siitä mä pidän: positiivisesta otteesta elämään. Se tekee kaikesta niin hurjan paljon helpompaa. :)
12.04.2008 - 16:26
Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, että olen hulluna kenkiin (oikeastaan kaikenlaisiin muihin paitsi lenkkareihin, kumppareihin ja muihin hyvin käytännöllisiin kenkiin). En ole yksin tämän pakkomielteeni kanssa, sillä esimerkiksi netti on pullollaan erilaisia sivustoja ja yhteisöjä kenkäfanaatikoille, jotka tahtovat kertoa uusimmista löydöistään ja ihailla muiden kokoelmia kuvien kautta. Silloin tällöin saan tätä "fetissiäni" ihmisille selitellä, sillä mikäli suhtautuminen kenkiin on täysin normaali, tuskin voi ymmärtää sitä tunnetta, mikä toisen sisällä jyllää, kun astelee suurelle kenkäosastolle. En itsekään käsitä, miksi joku muu keräilee vaikkapa pinssejä. Toki keräilin niitä itsekin joskus nuorempana, mutta suhtautumiseni tuohon harrastukseen oli melko rento. Ei mulla koskaan ollut tunnetta, että nyt on aivan pakko saada tuo tietty esine omaan kokoelmaan. Toista se on kenkien kohdalla. :p On siis vallan ymmärrettävää, että eri esineet vetoavat eri ihmisiin, eikä meidän tarvitse kaikkien mielihaluja ymmärtääkään. Pääasia, että ihminen itse saa toteuttaa "hulluuttaan" ilman, että häntä koko ajan siitä kritisoidaan. Puhun tässä tietenkin terveestä hulluudesta, en siitä, että tuhlataan koko omaisuus tiettyyn "pakkomielteeseen" ja syödään joka päivä nuudeleita, kun ei muuhun ole varaa. Rajansa kaikella, tietenkin.
Tänään käydessämme avokkaan kanssa kirppiksellä törmäsimme vanhempaan naiseen, joka puheista päätellen keräili pöllöjä. Kassasetä tälle sitten osuvasti totesi, että "ei pöllömpi ostos!" Tilannekomiikkaa. :p Kirppikset ovat kyllä oikeita keräilijöiden paratiiseja. Mitä tahansa voi löytää ja kaiken lisäksi halpaan hintaan - etsi sitten pöllöjä taikka korkokenkiä. Monesti olen noita paikkoja hehkuttanut, enkä jätä sitä tekemättä nytkään. ;) Voisin sanoa kirppiksiä jo oikeaksi harrastukseksenikin, sillä käyn niillä vähintään kerran viikossa. Täällä Oulussa on varsin laadukasta tavaraa ja useimmiten suhteellisen järkevät hinnatkin, mutta samaa ei voi sanoa ihan joka kaupungista. Pääsääntöisesti voisi todeta, että mitä suurempi kaupunki, sen parempaa tavaraa. Poikkeuksena mainittakoon Rauma, joka osoittautui vallan mainioksi kirppiskaupungiksi pienestä koostaan huolimatta. Viime reissustani on kuitenkin kulunut jo vuosia, joten enpä voi vannoa, että tilanne siellä on pysynyt ennallaan. Imatralla olen sen sijaan käynyt suht' äskettäin ja siellä tarjonta on kyllä luvalla sanoen aika karseaa. Noilla seuduilla asuvaa tuttavaani vapaamuotoisesti lainaten kyseisen kaupungin jälleenmyyntiputiikeista ei löydä kuin vanhoja sukkahousuja ja kulahtaneita alusvaatteita uusien tuotteiden hinnoilla. Kuulostaa hyvältä, eikö? ;) Jep, niin mustakin. Mutta tosiaan kuten aiemmin mainitsin, Oulussa ja Lahdessa kirppikset tarjoavat runsaasti niin uudempaa kuin vanhempaakin ostettavaa, ja näin kenkäfanaatikkona tunnustettakoon, että luvattoman paljon myös niitä ihastuttavia kenkiäkin. :p Monet makoisat löydöt olen kirppiksiltä tehnyt, ja koska hinnat ovat kauppoihin nähden halvat, ei omatuntokaan kovaäänisesti soimaa, jos päädyn uuden parin ostamaan. Ja paino sanalle "uuden", sillä ostelen lähes poikkeuksetta vain uutta vastaavia kenkiä.
Mutta niin, keräily on hauskaa hommaa ja jos mahdollista, kirppiksiä kannattaa kyllä harrastuksensa toteuttamisessa hyödyntää. Siitä on hyötyä sekä myyjän, että ostajan kannalta. Toinen pääsee nurkissa lojuvasta roinasta eroon, toinen saa sitä itselleen lisää. :p Mikäs siinä. Ja vaikka yleisesti ottaen sanonkin, että on aivan sama mitä kukakin kerää, on pakko todeta olevani tyytyväinen oman pakkomielteeni valintaan. Kyllähän kengät ovat paljon käytännöllisempi keräilykohde kuin posliiniset pöllökoristeet. Niinpä niin, selityksen makua taas. Jotainhan sitä on keksittävä tekosyyksi, että voi nukkua yönsä rauhassa. ;p
27.03.2008 - 16:00
Aina välillä sitä miettii miksei laita oveen samanlaista lappua kuin monella muullakin naapurilla: "EI MAINOKSIA!" Mainostulva on nimittäin aika käsittämätön. On kuitenkin hauska lueskella noita Cittarin ja muiden vastaavien isompien liikkeiden mainoksia, joissa on monesti kaikkea kiinnostavaa, mutta kaikki ilmaislehdet ja sen semmoiset saisivat jäädä tulematta perille asti. Harmi, ettei mainoksiaan voi valita. Se on joko tai, ei mitään siltä väliltä.
Eniten riesaa aiheuttavat kuitenkin kaikenmaailman lehti- ja postimyyntitarjoukset, joita tulee luukusta ihan sillä omalla nimellä varustettuna. Monestihan näitä saadaan sen vuoksi, että joskus kokeilumielessä tilataan näytenumeroita eri lehdistä tai kuvastoista, jonka jälkeen mainoksia alkaa tippumaan tasaiseen tahtiin postiluukusta, vaikkei niitä ole erikseen pyytänytkään. Joskus näytteen tilaajana on toiminut joku hyvää tarkoittava tuttava. Voiko sellaisia edes kieltää tuomasta perille, jos siinä on oikein nimi ja osoite valmiina? En rehellisesti sanottuna tiedä tuosta, joten joku viisaampi voisi tässä aiheesta mua valistaa.
Oli miten oli, noiden mainosten hävittäminen on kaikkein hankalinta, koska jokaikisestä (kuoressa) tulleesta lapusta on revittävä irti ne omat yhteystietonsa. Hamasta menneisyydestä muistan, kuin kaverin perhe ei ollut näin tehnyt, ja joku ihastuttava otus olikin sitten heidän tilaustiedoillaan tilannut vaikka minkälaista tavaraa tuosta mainoksen lähettäneestä paikasta. En siis itse aio ottaa vastaavaa riskiä, ja onhan se nyt muutenkin hyvä yrittää vähän katsella ja minimoida informaatiota, jota tuntemattomille jakelee. Toisen ihmisen osoitetietoja ei toki nykypäivänä ole kovin vaikea kenenkään selvittää, mutta eipähän tule ainakaan sitä asiakasnumeroa leviteltyä eikä sen myötä myöskaan altistettua itseään tilauksille, joita ei ole tullut tehtyä. Ihmetyttää kuitenkin se, että miksi hitossa jokaiseen mainoksen mukana tuleeseen lappuun on ne vastaanottajan yhteystiedot printattava? Eikö kerta riitä? Ja jos porukka haluaa tilata kyseiseltä firmalta jotain, osaa hän varmasti itse täyttää yhteystietonsa niille varattuihin paikkoihin. Tuntuu, että tässä tapauksessa ylitehokas asiakaspalvelu kääntyy firmaa itseään vastaan, kun mainokset enemmänkin ottavat päähän kuin ilahduttavat ketään. Tai mistä minä tiedän kaikkien mielipidettä, sillä tämähän on vain oma näkemykseni asiasta.
18.03.2008 - 08:40
En tykkää siitä, että viime yönä satoi taas lunta. Maa on siis jälleen valkea eikä ole kovin helppoa nähdä missä ovat ne jäiset kohdat, missä sula asfaltti. Varmasti tuo orastava aurinko teitä tänään sulattaa, mutta se tietää vain vesilammikoita, joihin päätyy naamalleen, kun on ensin ajanut sellaiseen jäämukulakivetykseen. Puuh. Kevät on yllättävän haastavaa aikaa monella tapaa. Kevään tullen muistan paremmin senkin, minkä vuoksi eniten "vihaan" naapureita ja kerrostaloja. Tässä muutama päivä sitten päästin kisut (lue: Sinnin) parvekkeelle nauttimaan myöhäisillan tuoksuista. Minuutin sisään (ja tämä on totta) oven avaamisesta myös olohuoneessamme, toisella puolella asuntoa parvekkeelta katsottuna, tuoksui hurmaava tupakka. Täytyy sanoa, että kyllä taas "palakitti"! x) Turha sitä on kuvitellakaan pystyvänsä pitämään täällä koskaan ovia auki edes pientä hetkeä. Aina se saatanan savu löytää tiensä savuttomiin tiloihinkin. Niin kovasti toivon, että joskus tupakointi kielletään parvekkeillakin. Oma tupakkakoppi joka taloon, ja sillä siisti. Saavat savusienet samalla muodostaa omia pikku harrastelijapiirejään ja suhteitaan, jotta tuntuu sitten siellä syöpäosastolla mukavammalta, kun tuntee porukan jo pitkän ajan takaa... Mä en henkilökohtalaisesti ole kiinnostunut ottamaan tupakoitsijoita kylään ilman kutsua, mutta hepä eivät sitä lupaa paljon kysele. Se on nimittäin niin, että kerrostaloissa yksityinenkin parveke on tarkoitettu tupakoitsijoille, eivätkä savuttomat omistaan pääse nauttimaan joutumatta samalla haistelemaan savua, joka aiheuttaa mm. pahoinvointia ja päänsärkyä sellaisillekin henkilöille, jotka normaalisti eivät päätään pitele. Että sieppaa taas! Jos mulla olisi tässä elämänvaiheessa mahdollisuus muuttaa omakotitaloon, tekisin sen heti. En viihdy kerrostaloissa muutenkaan, mutta tupakoitsijat ne tästä touhusta sitä todellista tuskaa vasta tekevät. Mikähän olisi hyvä vastaisku heitä kohtaan? Heittelisin niiden parvekkeille vanhentuneita hajuvesi-ilmapalloja tupakkatuokion aikana, ihan vain ystävällismielisesti yrittämättä ärsyttää ketään? Niin, kuinkahan kauan ne sitä suostuisivat katsomaan. Sehän olisi kai sitä kuuluisaa kotirauhan rikkomista. Kyllähän jokaisella ihmisellä on oikeus olla kotonaan kuten haluaa. Niin, näinhän sitä LUULISI.
08.03.2008 - 17:20
Tänään on se naistenpäivä, jona miehet joko tekevät "elämänsä suurimman virheen", eli jättävät ostamatta kukan eukolleen (ja saavat kuulla nalkutusta aiheesta vähintään seuraavan viikon ajan), tai sitten ovat "ihkupihkumussukoita", ja antavat sen kukan, jota eukko odottikin. Niin, vai onko se sittenkään suuri menetys, jos se kukka tai jopa onnittelut jäävät saamatta?
Henkilökohtainen mielipiteeni on, että koko naistenpäivä on mulle aivan yhtä tyhjän kanssa. Ei paljon hetkauta. :p On paljon mieltäylentävämpää saada mieheltä kukkanen ihan spontaanina eleenä, ei jonkin typerän keksityn päivän pakottamana. Ja mitä juhlimista naisena olemisessa muka on? Me olemme se hankalampi sukupuoli, joka keksii valittamista aiheesta kuin aiheesta, teemme asioista suotta monimutkaisia ja muuta sellaista. Jep, kyllä mussa pieni sovinisti taitaa asua, vaikka hame päällä tätä kirjoitankin. ;D En vain innostu tällaisista jotenkin väkisin väännetyn tuntuisista juhlapäivistä, joita tunnutaan keksivän vähän väliä aiheen jos toisenkin kunniaksi. Hyvä, kun jaksaa edes joulua ja omia synttäreitään viettää nykyään, saatikka jotain naistenpäivää...
21.02.2008 - 11:20
Miten tuo Susan jaksaa? Miten se jaksaa tunkea itseään julkisuuteen koko ajan? Eikö se riittänyt, että julkaisi kirjan ja kertoi yksityisyyksiä koko kansalle ihmisestä, joka olisi tahtonut pitää edes pienen osan itsestään yksityisenä? Ei ilmeisesti, koska nyt sen sijaan, että Susan parkuisi lehdissä sitä kuin herra Vanhanen pilasi hänen elämänsä, hän parkuukin sitä, kuinka väärin teki kirjan kirjoittaessaan (niin, eihän hän montaa kymmentä sivua itse edes kirjoittanut, sillä haamukirjoittaja oli palkattu ihan erikseen. Susan antoi vain tekstiviestit ja päiväkirjamerkinnät). Miksei hän voi kerrankin olla vain ihan HILJAA? Pakkoko ne kaikki tunteet on lehtien kautta maailmalle vuodattaa... Jos tahtoo anteeksi, ei sitä saa tavalla, jolla koko sopan aikoinaan aiheuttikin. Lähettäisi yhden kirjeen Matille ja toivoisi sen menevän perille. Jos mitään ei kuulu, jatkaisi sitten sitä elämäänsä niin kuin kaikki muutkin miljoonat elämänsä aikana jätetyt. Ei maailma nyt jumalauta yhteen Mattiin voi kaatua! :D Niin, jos tuon ikäinen ihminen ei osaa toipua jättämisestä tuon tyylikkäämmin, on hänellä perusongelmana aivan selkeästi joku muu asia kuin itse jätetyksi tulemisen kurjuus. Jos haluaa miehen, joka ei jätä, vannokoon rakkauttaan Jumalalle. Satuolennot kun tekevät tasan tarkkaan sen mitä niiden toivookin tekevän... Me ihmiset olemme asia erikseen. Ei meitä voi pakottaa ketään rakastamaan, ja mitä Susanin ja Matin tilannetta väkipakolla seuranneena voisin sanoa havainneeni, on se, että Matti on kyllä viisas mies, kun tajusi jättää moisen emännän noinkin varhaisessa vaiheessa. Paljastuskirjastahan olisi vuosien seurustelun kuluttua ehtinyt paisua jo sormustenherramainen trilogia!
12.02.2008 - 13:12
http://www.iltalehti.fi/missit/200802117232239_mm.shtml Vai että nyt se Miss Suomi jo möläyttelee sammakoita, vaikkei kovin montaa päivää ole maatamme "hallinnut". Rehellisesti todettakoon, etten olisi juuri tuolta missiltä odottanut, että se julkisesti arvottaa blondit tyhmiksi, kerjäläiset tarpeellisiksi ja kolaroi parissa päivässä edustusautonsa rusinaksi. Ei mikään esikuva nuorille tytöille, vaan typerä muija ratissa (kyllä, stereotypia sekin). Ei voi olla kovin viisas, jos ei vakituisesti aja autoa (korjatkaa toki, jos olen väärää infoa saanut), mutta silti kuvittelee omaavansa niin hyvät ajotaidot, että voi katsella ihan minne sattuu etsiessään tapaamispaikkaansa ("Tuomisto kolaroi Toyotansa tienviittaan. Missi ei huomannut viittaa, kun hän kuikuili ratin takaa yläviistoon suunnistaakseen oikeaan paikkaan") katsellen jonnekin korkeuksiin, ja törmää lopulta liikennemerkkiin (PS. Ne merkit muuten harvoin sijaitsevat keskellä ajorataa, ja liikenteenjakajatkin on suunniteltu niin, että ne mahtuu ihan hyvin kiertämään, jos on oikea ajolinja. Tässä tapauksessa voisi kuvitella, että jos merkkiin onnistuu törmäämään, on ajanut kuin juopunut sukkanauhakäärme). Ei Helsingissä voi tehdä noin! Helsingissä on aivan liikaa liikkuvia osia, että siellä voisi ajella kuin jossain Vääksyn keskustassa. Sanokaa mun sanoneen, sillä olen sitä jokusen kerran kokeillut enkä voi mitenkään väittää, että yksikään reissu olisi ilman mitään pienen pieniä kommelluksia sujunut. Isoja kommelluksia sen sijaan olisi tullut, jos olisin alkanut rattini takana voimistelemaan ja ihailemaan talojen kattoja tuulilasin läpi.
Ei kai touhu voi alkaa noin vahvasti, jos on viisas brunette? ;p Blondejahan on kiva aliarvioida. Se on ollut omakin elämäntehtäväni, sillä itselleen nauramatta ei tässä maailmassa selviä, ja blondihan sitä on aina, vaikka hiuksensa miksi värjäisikin. En silti lähtisi missään Ylen palkitussa asiaohjelmassa laukomaan omia humoristisia vitsejäni, joita kaikki eivät vitseiksi ymmärtäisi. Miss Suomi ei heittänyt juttuaan edes vitsillä, mikä tekee möläytyksistä kaikkein pahimman laatuisia. Joku Petteri Summanen voisi aivan eri tavoin paukutella sovinnaisuuden rajoja, sillä hänet mielletään koomikkona, jonka jutut pitää suodattaa tietyn filtterin läpi. Satu Tuomistolla sen sijaan ei ole vielä minkäänlaista filtteriä, mutta tällä menolla se on pian samaa luokkaa kuin aiemmalla edeltäjällään Ninni Laaksosella, joka kerran heitti, että Matti Nykänen on Suomen turhin julkkis, sillä sehän on päätynyt julkkikseksi tekemättä koskaan mitään hyödyllistä. :D Repeän tuolle kyllä vieläkin joka kerta. Niin, Mattihan toki nousi suomalaisten tietoisuuteen ryyppäämällä ja vaimojaan hakkaamalla. Se mäkihyppääjälegenda on ihan joku muu...
03.02.2008 - 16:12
Siitä todellakin on nyt kyse: Kingin novellista, jonka nimi tuona otsikkonakin toimii, sekä siihen paneutuvasta kirja-arvostelusta. Älkää huolestuko: en spoilaa juonenkäänteitä, joten tämän merkinnän lukeminen on turvallista puuhaa. ;)
Sain siis lopultakin "Maantieviruksen" luettua vältellessäni Talismaani-romaaniin tarttumista. Vaikka yleisesti ottaen olen ollut sitä mieltä, etteivät Kingin 2000-luvun kirjat ole olleet hänen parhaimmistoaan, kyseinen novellikokoelma osoittautui iloiseksi poikkeukseksi. Vuonna 2003 Suomessa ilmestyneestä kirjasta löytyy useita todella sykähdyttäviä lyhyttarinoita, jotka lukisi mielellään samantien uudelleen. Varmasti suurelle yleisölle kuuluisin tarina kulkee nimellä 1408 (tarkempi arvostelu täällä), josta tehty hyytävä elokuvakin sai ensi-iltansa viime vuoden puolella. Kyseinen leffa on itseltäni vielä näkemättä, mutta tarkoitus olisi sekin epäkohta tässä piakkoin korjata. Itse novellina se ei kovin kaksinen ollut, tai sanotaanko näin, että alku oli lupaavampi ja asetti enemmän toiveita kuin mihin loppuratkaisu ylsi. Tuli mielikuva hieman kesken jääneestä ideasta.
Muutamassa novellissa tuntui olevan sama alkuasetelma: avioero miehen näkökulmasta. Oli kiinnostavaa lukea tarinoita periaatteessa samasta aiheesta, mutta kuitenkin aivan toisistaan poikkeavasti rakenneltuna. Touhu ei siis ollut lainkaan "saman jauhamista", vaan kumpikin tarina tarjosi varsin miellyttävää luettavaa. Etenkin "L.T:n lemmikkieläinteoria" nousi suureksi suosikikseni koko Kingin tuotantoa ajatellen ja sen tasoon verraten. Kuten King itsekin tarinan esipuheessa kertoo, kyseinen tarina on hänen omakin suosikkinsa, jonka hän mielellään ja usein varsin menestyksekkäästi lukee kuulijakunnalle erilaisissa esiintymistilaisuuksissa. Tarinassa on notkean luontevaa huumoria höystettynä todella julmalla lopulla, joka ei kuitenkaan äidy mitenkään yliluonnolliseksi, vaan tyytyy mässäilemään maallisilla peloilla ja mielikuvilla.
Muita (eli parhaimpia) suosikkinovellejani olivat "Ruumiinavaussali numero 4" (kertoo elävästä miehestä omassa ruumiinavauksessaan, eli aihe taatusti aiheuttaa lukijalle kylmiä väreitä ja "lievää" pakokauhua) sekä "Kalmanhuoneessa" (tarina melkein syyttömästä miehestä melkein lainmukaisessa kuulusteluhuoneessa). Jos tahdotte tietää täsmääkö makunne omaani, ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin painua divariin tai kirjastoon, ja lukea kyseiset tarinat itse. Uskoakseni ette pety.
31.01.2008 - 11:15
Sain tuossa entiset mainokset tungettua lehtikoriin, kun ovi kävi taas ja sain lahjaksi muutaman tapetun puun lisää. Tätä mainosten määrää ei voi käsittää. Tuntuu kamalalta tuhlaukselta jakaa noin paljon mainoksia ja asiakaslehtiä, kun ei niitä kukaan ehdi koskaan lukemaan. En itse ainakaan, enkä tiedä ketään muutakaan, joka innolla niitä kaikkia selailisi. Aika ei riitä mitenkään muun elämisen lomassa. Sitä paitsi luen mieluummin kirjoja kuin hintatietoja. :> Roskiin ne menevät ihan suoraan muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Aina on olemassa tuttu "ei mainoksia"-mahdollisuus, mutta entäpä, jos ne muutamat roskan seasta löytyvät aarteet haluaakin lukea joka kerta? Ei ole mahdollista valikoida mitä ilmaispostia haluaa. Tympeää. Taas voin kokemuksen turvin verrata Lahtea ja Oulua keskenään todeten, että eipä ole etelämmässä tällaista mainostulvaa nähty. Täällä tulee noita saakelin "rauhallisesti tervehtiviä" kirkkolehtiäkin jatkuvasti. :D Ei jaksaisi niitäkään katsella. Ainoa hyöty noista mainoslehdistä on se, että niistä voi kääriä saappaiden varsiin sisätuet, mutta siihenkin hommaan riittäisivät vanhat lehdet. Ei niitä aina tarvitsisi vaihtaa. Milloinkohan nuo putiikit tajuaisivat siirtyä sähköpostimainontaan? Voisi sitten näppärästi ohjata kaikki ei-toivotut postit spam-kansioon tuhottavaksi Viagra- ja laihdutuspillerispammien joukkoon. ;p Se olisi näppärää, nopeaa ja ekologista. Eivätkös nuo ole niitä 2000-luvun suosikkisanoja? Olisi ihan kiva nähdä niiden sanojen toteutuvankin jossain. Mä en ihan oikeasti jaksa enää katsella seitsemää Forumia ja kahtatoista Halpa-Hallin mainosta mun nurkissani lojumassa.
30.01.2008 - 09:50
Aika hulvatonta. Vielä jonain päivänä joku jää tässä meidän pihapiirissämme traktorin, roska-auton tai jonkin yksityisen nelipyöräisen alle. Täällä kaahataan. Itse olin eilen todella hilkulla jäädä traktorin kauhan murjomaksi astuessani ulos pyörävarastosta. Kuskina tuossa jyrässä oli sellaisen parikymppinen amiksen näköinen juippi, joka vain ohimennen vilkaisi sivulleen yhtään kuitenkaan hiljentämättä menoaan. Kiehahti. Se sama tyyppi taisi tuossa äskenkin taas kaahailla nopeutta, johon traktorin ei luulisi edes kykenevän. Lähiöalueella se nopeus kuitenkin korostuu ja saa palan nousemaan kurkkuun, kun joutuu jännittämään milloin tärähtää. Välinpitämättömyys muita kohtaan näkyy siis kaikkialla liikenteessä. Se ei rajoitu vain ohitteluun liian ahtaissa paikoissa tai punaisia päin ajamiseen. Ihmiset eivät vain välitä enää mistään ja se on surullista. Niin monta onnettomuutta voitaisiin välttää, jos maltettaisiin hidastaa ja keskittyä itse asiaan, eli ajamiseen ja joidenkin kohdalla myös siihen työntekoonkin. Turvallisuuteen. Mikä siinä on niin vaikeaa toteuttaa?
23.01.2008 - 09:52
Olen taas tällä päällä, että juttuaiheita revitään vaikka seinästä ellei muualta saa. ;p Jos totta puhutaan, piti kirjoittaa tästä jo eilen, mutta homma jäi, koska en ollut vielä katsonut molempia videoita. Puhehan on niistä netti-Iltsikastakin löytyvistä "seksitansseista", joita missiehdokkaat tanssivat Martina Feikkilehden perustamassa ryhmässä. Niin, olin kyllä repiä pelihousuni kuullessani termin "seksitanssi" - ja videot katsottuani äimistykseni vain lisääntyi. Missä se itse seksi siinä näkyy? Mielestäni videolla esitetty tanssikoreografia näytti vallan typerältä. Aivan samanlaista ihme kiemurtelua mitä näkee suomalaisten baarien tanssilattioilla kahden promillen kännissä heiluvilta tanssijoilta, jotka vain LUULEVAT näyttävänsä hyviltä matkiessaan MTV:llä näkemäänsä. Miellän tanssin vähän erilaiseksi kuin käsien ja jalkojen päättömäksi heilutteluksi, joka ilmeisesti kuitenkin nykyisin tanssia kuulemma on. x) Olisin kyllä enemmänkin huolissani tanssin nykytilasta kuin missien siveysmaineesta, sillä tuossa tanssissa, jota näin, ei ollut kyllä mitään rietasta. Se oli puhtaasti huvittavaa. :p Seiska kyllä taatusti tuohon "seksitanssi"-termiin innolla tarttuu, ja missiehdokkaat saavatkin lehden perinteen mukaan lisänimet Seksi-Mariel ja Seksi-Satu. :D Siinä on tytöillä miettimistä, ja Martina se vaan myhäilee, kun taas saatiin lisää mainetta ja palstatilaa.
16.01.2008 - 16:32
Pitkästä aikaa voin hehkuttaa, että on kirja-arvostelun aika! Jihuu! :p Yllätys tulee tässä: kyseessä on ensimmäinen koskaan lukemani Robin Cookin kirja, "Shokki". Näin kauan pystyin hänen tuotteitaan välttelemään. Cook on sitä samaa kastia kuin King, eli mies, jonka kirjoja myydään puolittain pelkästään nimen voimalla. Maine on valtava ja se näkyy myös suurina kirjaimina kannessa: KING ja COOK erottuvat kyllä matti meikäläisestä ja Kirsi Kirjailijasta Suomalaisen kirjakaupan suunnattomilla hyllyllä.
Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt kirjaa oma-aloitteisesti divarista tai muualtakaan, sillä eepos löytyi jo omasta kirjahyllystämme avokkaan hankkimana. Tarkoitukseni ei ollut lukea kirjasta muuta kuin aloitussivut nähdäkseni millaisella tyylillä herra Cook oli maailman valloittanut ja perheensä rikastuttanut. Niin, tarkoitus ei todellakaan ollut lukea suoralta kädeltä sivulle 76, mutta niin kuitenkin pääsi tapahtumaan tuona tutustumispäivänä. Kirja suorastaan imaisi lukijan mukaansa. Pidin siitä kovasti ja innostuin ajatuksesta, että löytyipä pitkästä aikaa uusi potentiaalinen suosikkikirjailija. Innostuin kuitenkin liian aikaisin.
"Shokki" sijoittuu aiheensa puolesta sairaalamaailmaan mikä käsittääkseni on tyypillistä silmäkirurgina uransa luoneen Cookin muissakin teoksissa. Tuttu ja turvallinen aihepiiri siis, ja voisi kuvitella, että ammattimaisuus toisi kirjaan jotain ennennäkemättömän vavisuttavaa. Olin kuitenkin pian pienen ongelman edessä. Tarina alkoi vauhdikkaalla tyylillä, joka oli kuin kirjallinen versio suosikkisarjastani ER (tunnetaan Suomessa myös nimellä Teho-osasto), mutta kuin huomaamatta tyyli liukui aivan eri sfääreihin: mieleeni muistui lapsuuden ehdoton lempikirjasarjani Neiti Etsivä! Liekö johtunut pääosin siitä, että "Shokin" päähenkilöitä olivat hieman yli parikymppiset opiskelijaneitokaiset, joiden välinen dialogi kuulosti ajoittain kovinkin naiivilta eivätkä heidän tekosensakaan paljon järjen kanssa tekemisissä olleet, vaikka Cook koitti heistä jollain tavalla ymmärrettäviä tehdäkin. Minä en heitä ymmärtänyt, ja jos tarkemmin ajatellaan, tuskin ymmärsi kirjoittajakaan. Hän ei tuntunut olevan kovinkaan perillä nuorten naisten harkintakyvystä tai muustakaan elämästä - ehkä siksi, ettei hän koskaan ole itse sellainen ollut. ;) Kingiin verrattuna tasoero oli kuitenkin suorastaan räikeä: uskottavuusongelmat vakavamielisemmässä juonessa tuottavat aina ongelmia.
Juoni eteni osittain hyvin ennalta-arvattavasti ja kirjan käänteet lisäsivät tunnetta, että "eihän tämä voisi tapahtua todellisuudessa", vaikka koko ajan liikuttiin huomattavasti normaalimpien tapahtumien keskellä kuin Kingin riehakkaissa tarinoissa. Hullua, mutta totta! Juonta olisi voinut kehitellä eteenpäin aivan eri tasolla kuin mihin nyt tyydyttiin.
Kirja oli siis melko kaksijakoinen. Toisaalta lupaava ja viihdyttävä, toisaalta jotenkin lapsellinen. Heräsi ajatus täytekirjasta. Kaikki ammattilaisethan niitä tuntuvat kirjoittavan, jos kyseessä on leipätyö ja kustantaja vaatii uutta materiaalia inspiraation puuttumisesta huolimatta. Ehkä tämä olikin yksi niistä, ja se todella hyvä Cookin kirjoittama kirja antaa vielä odottaa. On meillä muitakin, myös se legendaarinen läpimurtoteos "Kooma". Taidan tarttua siihen seuraavaksi, kun saan ensin pari Kingiä pois alta. "Maantievirus matkalla pohjoiseen" ja "Talismaani" antavat kyllä viihdettä vielä moneksi tunniksi. :p King ei varmasti petä. Se jos mikä olisi kunnollinen shokki.
16.01.2008 - 14:20
Siitä nousee nyt suuri haloo: kuolemansairaiden ihmisten "tähdittämästä" TV-sarjasta nimeltä Viimeiset sanani. Aiheesta lisää täällä. Pientä mutinaa kuului jo viime vuonna, kun ainakin netissä ilmestyvät viihdepainotteiset päivälehdet kertoivat hollantilaisesta sarjasta, joka toimi tietääkseni tämän tyylilajin pioneerina. Nyt sama nähdään koti-Suomessa.
Ei ole mikään yllätys, että aihe herättää suurta keskustelua. Kuolema tekee niin aina, oli kyse sitten tahallisesta taikka tahattomasta tavasta poistua täältä elävien keskeltä toiseen todellisuuteen. Kuolema on jotain, joka säilyy meille aina mysteerinä, koska vielä toistaiseksi kukaan ei ole palannut henkiin oltuaan kaikin tavoin täysin kuolleena pitkiä aikoja, ja kertonut kokemuksistaan ja tuntemuksistaan kuolleena. Mahdollisuus kuoleman jälkeiseen elämään on vain uskomusten varassa. Toistaiseksi. Kun ihminen kuitenkin joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, tavalla tai toisella, joutuu hän syystäkin ymmälleen. Kuinka suhtautua kuolemaan "oikein"? Veikkaanpa, että tuleva ohjelma auttaa osaa kansasta löytämään tähän suureen kysymykseen edes jonkinlaisen vastauksen. Julmasti sanottuna kuolema saa kasvot turvallisella tavalla: kuoleva ihminen on katsojalle tuntematon, mutta hänen kauttaan pystyy ymmärtämään mitä ehkä omallekin kohdalle on varattu. Kuolemaan voi varautua pelkäämättä sitä, vaikka kukin kokee varmasti asiat omalla tavallaan. Ohjelmassa esitellään useita ihmisiä, joilla jokaisella on oma tapansa suhtautua lähestyvään loppuunsa ja varmasti kyky puhua asiasta muillekin. Olen sitä mieltä, että juuri me elävät ihmiset kaipaamme tällaista apua ja tukea niiltä, jotka todella tietävät millaista on odottaa kuolemaa. Eivät kuolevat ymmärtääkseni sure niinkään itsenä kuin suremaan jäävien läheistensä puolesta. Viimeinen henkäys on tae totaalisesta vapaudesta, mutta läheiset eivät sitä vapautta tunne. Heille jää vain kaipaus, epäusko, suru, tunne siitä, että heidän olisi pitänyt kyetä auttamaan. Ihmiset, jotka eivät oleta kuoleman kohtaavan heitä itsensä tai läheistensä kautta, eivät suostu monestikaan edes puhumaan kuolemasta keskenään. On äärimmäisen tärkeää pystyä puhumaan kaikesta, mistä voi olla apua tulevaisuudessa, enkä usko, että löytyy ihmistä, joka tulee ikuisesti elämään.
Ehkä joku suuttuu kyseisestä ohjelmaideasta kokien sen rahastuksena ja silkkana sairaana nykymaailmana, mutta itse odotan sarjaa suurella mielenkiinnolla. En katso mielelläni kuolevaa ihmistä silmiin edes TV-ruudun välityksellä, mutta tahdon ymmärtää sitä ajatusmaailmaa, joka kyseisessä tilanteessa on ajankohtainen. Se taatusti liikuttaa. Vahvasti. Kuolema on luonnollinen asia siinä missä peseytyminen, syntymä ja syöminenkin. Miksi se olisi jotenkin sairasta, että ihminen tahtoo kertoa muille ajatuksiaan ja näyttää itsestään jotain aitoa? Samaa ei tarjoilla ihan joka tosi-TV-sarjassa... Olen siis vahvasti Viimeiset sanani-ohjelman puolella tässä kummallisessa väittelyssä. Toivottavasti projekti on toteutettu huolella ja tyylillä, ei hutaisten. Aihe vaatii arvokkuutta, mutta myös tiettyä vapautuneisuutta. Onnittelut Ylelle formaatin valinnasta, sillä sitä tuskin voin ikipäivänä verrata 4D-dokkareiden surullisen kuuluisaan maailmaan. Kerrankin aihe on valittu ajatuksella.
28.12.2007 - 10:22
Tiikeri tappoi vierailijan eläintarhassa
Iltalehti 26.12.2007 7:53 (Päivitetty 26.12.2007 13:14) Joulupäivä
eläintarhassa sai karmean lopun San Franciscossa, kun aitauksestaan
ulos päässyt tiikeri tappoi yhden eläintarhan vierailijoista.
Tatiana-niminen 9-vuotias siperiantiikeri ehti myös raadella pahoin
kahta muuta vierailijaa ennen kuin poliisi ampui eläimen. Paikallisten
viestimien mukaan surmansa saanut oli 23-vuotias mies. Loukkaantuneet,
joidenkin tietojen mukaan 18- ja 19-vuotiaat veljekset, kuljetettiin
kriittisessä tilassa sairaalaan. San Franciscon palokunnan tiedottaja
kertoi illalla paikallista aikaa loukkaantuneiden tilan olevan vakava
mutta vakaa. Tapahtumat saivat alkunsa puiston sulkemisaikaan,
kun tiikeri vielä tuntemattomasta syystä pääsi pakenemaan häkistään.
Häkissä oli Tatianan lisäksi kolme muuta tiikeriä, ja sitä ympäröi 5,5
metriä leveä vallihauta sekä kuusimetrinen aita. Päästyään ulos
aitauksestaan tiikeri kävi ilmeisesti ensimmäiseksi näkemänsä ihmisen
kimppuun ja tappoi hänet.
Tiikeri raateli ihmistä myös vuosi sitten
Poliisi
tutki vielä myöhään illalla eläintarhan aluetta mahdollisten lisäuhrien
pelossa. Helikopterien valokiilat lakaisivat maastoa, ja ambulanssit
pidettiin hälytysvalmiudessa tarhan porteilla. Koko San Francisco
järkyttyi onnettomuudesta, joka tapahtui yhdessä kaupungin
suosituimmista turistikohteista. Tapahtumien traagisuutta alleviivasi
se, että samainen tiikeri oli vuotta aikaisemmin raadellut pahasti yhtä
tarhan työntekijöistä, kun tämä oli ollut syöttämässä eläimiä. Tuolloin
eläintarhan todettiin kuitenkin olleen syypää tapahtumaan, koska
työntekijää ei ollut koulutettu tehtävän vaatimalla tavalla eikä
syöttämiseen käytetty häkki ollut tarpeeksi turvallinen. Sittemmin
turvatoimia tarhassa on lisätty. - - - - - Täytyy todeta,
että eipä paljon säälitä uutisessa mikään muu kuin tiikerin onnellisen
vapauden lyhyt kesto. Toiselta kantilta ajatellen tiikerin elämä
päättyi lopulta parhaalla mahdollisella tavalla: sen ei tarvinnut virua
enää vuosikausia vankeudessa, vaan sai toteuttaa saalistusviettiään
vielä kerran (tokko se koskaan ennen pääsi elävää saalista
jahtaamaankaan, jos oli eläintarhassa syntynytkin) ennen suhteellisen
nopeaa kuolemaansa. Tiikeri sai siis parhaan mahdollisen joululahjan:
vapauden. Siitä tulee oikeasti hyvä mieli. Lapsena sitä
ajatteli, että eläintarhat ovat kivoja paikkoja ja että eläimet ovat
onnekkaita saadessaan elää ihmisen kanssa hyvin ruokittuna ja usein
sateensuojassa kurjillakin keleillä. Iän karttuessa totuus eläinten
"onnesta" alkoi kuitenkin valjeta. Enää en lähde retkelle eläintarhaan,
ellei ole todellinen pakko. Ahdistaa katsoa vangittuja eläimiä, jotka
eivät todellakaan esimerkiksi helsinkiläiselle saarelle kuulu. Eivät ne
siellä onnellisina elä, vaikka eivät olisi koskaan vapautta
kokeneetkaan. Ei tiikeri ole mikään kultakala, joka unohtaa muutamassa
kymmenessä sekunnissa nähneensä aiemminkin jonkun tietyn puunkannon.
Tiikeri on vanki, ei mikään eloton näyttelyesine. Onneksi edes yksi
elukka sai näin joulunpyhinä "vapaudut vankilasta"-kortin.
12.12.2007 - 13:35
Tajusin tässä yhden asian ja järkytyin sen
tajutessani. Olen ihmetellyt kauan, kuinka noin 40-vuotiaista vanhemmat
ihmiset kutsuvat itseään kahdeksan vuotta nuorempia henkilöitä
"pojiksi" ja "tytöiksi" - "ihan lapsiksi". Asiahan ei todellisuudessa
niin ole, vaikka porukan mieli heittääkin arvottamaan ihmiset noin, kun
elämänkokemusta kertyy.
Olen nimittäin itsekin alkanut
syyllistymään samaan. Kaikki itseäni kolmekin vuotta nuoremmat alkavat
vaikuttaa silmissäni nuorilta ja viisi vuotta nuoremmat suorastaan
pennuilta. Toki asiaan vaikuttaa se, että itseäni useamman vuoden
nuoremmat tekevät aivan erilaisia päätöksiä elämässään kuin itse teen.
He tekevät NUORTEN päätöksiä, jotka harvoin perustuvat järkeen. He
ajattelevat "liikaa" (mikä on liikaa?) sitä mikä tuntuu hyvältä NYT,
eivätkä välitä siitä onko päätös järkevä pitkällä tähtäimellä. En nyt
väitä, että tämä pätee kaikkiin (osa 16-vuotiaista on varmasti kokenut
elämässään paljon enemmän kuin itse olen tähän mennessä ja osaavat
niitä asioita soveltaa tulevaisuuttakin ajatellen), mutta mitä olen
ympärilleni katsellut, toimintatapa on varsin yleinen. Hetken huvi
menee pitkän tähtäimen edistyksen edelle. Ehkä aikuistuminen
onkin sitä, ettei toista virheitään uudelleen, jos kerran on metsään
menty tavalla tai toisella. Jos joku asia ei toimi, se ei toimi -
varsinkaan, jos on kyse ihmisten välisistä kemioista. Yhtenä
näkökohtana huomauttaisin, että esim. julkkikset tuntuvat vaihtavan
seurustelukumppaniaan vähän väliä, mutta eivät he sitä sen enempää
taida todellisuudessa tehdä kuin me taviksetkaan. Heidän asioistaan
tavataan tehdä vain suurempi haloo. Ja mielestäni on erittäin viisasta
vaihtaa kumppania, jos homma ei toimi. On/off-suhteita en todellakaan
ymmärrä. Ihminen valehtelee itselleen, jos kuvittelee asioiden
muuttuvan jotenkin paremmiksi kolmannella kerralla. Yksi uusi yritys
voi vielä onnistua, muttei enää se toinen, sillä eiköhän ne samat
asiat, jotka kaatoivat suhteen ekalla kerralla, ala nyppiä jossain
vaiheessa uudelleen? Itse en ainakaan ole kuullut, että on/off-suhde
olisi koskaan päättynyt onnellisesti kuolemaan asti kestäneeseen
rakkausliittoon. Lapsenmielinen saa aikuisenakin olla, mutta tyhmyys on
asia erikseen. Mielestäni aikuinen tunnistaa itsestään milloin on varma
asioista, joiden on tarkoitus rakentaa myös omaa tulevaisuutta. Ehkä
alussa mainitsemani vanhempi ihmisryhmä arvottaa nuorempansa "lapsiksi"
puuttuvan elämänkokemuksen perusteella. Tottahan on, että ihminen oppii
uutta läpi elämänsä. On silti hirveän haastavaa koittaa ymmärtää,
etteivät kaikki näe asioita samalla tavalla ja osaa väistellä virheitä,
jotka olisivat aika selvästikin vältettävissä, kun pysähtyisi hetkeksi
ajattelemaan. Ilmeisesti taito pysähtyä vaatii vain aikaa. Se vaatii
elämänkokemusta ja oppimiensa asioiden yhdistelykykyä. Mitäpä,
jos aikuisuus onkin vain ihmisen keksimä käsite, jota ei
todellisuudessa voida millään tavalla määrittää? Miten voi oppia uutta
ja kehittyä, jos on jo olevinaan valmis - aikuinen? Niinhän sitä
sanotaan, että joku on "vanha ja viisas", mutta virheitähän ne
viisaatkin tekevät...
11.12.2007 - 11:51
Niin, kannattaako? En päässyt koko eilisen päivän enkä tämän aamun aikana kirjautumaan palveluun tai lukemaan suosikkiblogejani, koska palvelu oli taas syystä tai toisesta käyttökelvoton. Nakertaa. Jos tehdään jotain päivityksiä, on syytä ilmoittaa siitä käyttäjille ETUKÄTEEN. Tässä tapauksessa syytä ei näy eikä kuulu, joten kyse taisi olla taas kerran teknisistä ongelmista. Taitaa olla todellakin se jo tovin harkinnassa ollut osoitteenmuutos hyvinkin lähellä toteutumistaan. Miksi käyttää blogisivustoa, joka brakailee useammin kuin mikään muu tuntemani ja paljon käyttämäni nettisivu? Miksi edes reggasin tänne? Hyvä kysymys, sillä se teko näytti olevan paha virhe.
03.12.2007 - 12:26
Jep, sinne meni se tositeeveerepäisy. Ei jäänyt kyllä wanhalle BB-fanille kovin hyvää jälkimakua suuhun. Voittaja ei harmita toisin kuin suomalaisen version aiempina vuosina, mutta tapa, jolla finaalilähetys juosten kustiin, jäi hampaankoloon kummittelemaan. Tuon tason lähetys pitäisi hoitaa hieman korkeammalla ammattitaidolla kuin chat-juontajan voimin ja samalla käsikirjoituksella kuin Pirkanmaan nautanäyttelyn kuningattaren kruunaaminen. En ymmärrä kuinka suomalaiset osaavat vuosi toisensa jälkeen flopata vähän jokaisen finaalin, joka TV:ssä näytetään. Ihmettelen suuresti, että taannoiset Euroviisut osattiin irroittaa perinteiden kahleista ja vetää läpi tyylillä. Taisi olla ihan vain vahinko. Tuntuu, että finaalilähetys tarjosi ilmaisjakelukatsojilleen yhtä vähän kuin tavallinen päiväkooste, joten kai tässä on turvauduttava YouTubeen ja muihin kanaviin, joiden kautta näkisi edes pätkiä clubijuhlista sun muusta hässäkästä. Kaksneljäseiskaa en taida hommata ensi vuonnakaan, sillä eihän sarjassa riittänyt kunnon materiaalia edes tunnin koosteisiin. Miksi siis tahtoisin katsoa sitä armotonta tylsyyttä päivin ja öin? Hmph. Ja aika jälkeen BB:n? Vapautunutta, ennen kaikkea! Eiköhän tauko tee terää tähän väliin. Jospa ne osaisivat parantaa kokonaisuutta ensi syksyn varalle, sillä tällä menolla niillä on pian yksi tympääntynyt katsoja vähemmän.
11.11.2007 - 12:59
Talvi on nyt oikeasti täällä. Vielä eilen päivällä lumi ei osannut päättää jäädäkö vai lähteä, mutta iltaan mennessä oli selvää, ettei isänpäivästa tule visuaalisesti kovinkaan musta. Lunta sataa koko ajan, vaikka se mahtaakin tässä myöhemmin taas rännäksi muuttua. En pidä talvesta, vaikka valkoinen on lempivärini. En pidä lumessa kahlaamisesta, auton ikkunoiden raapimisesta, palelusta, paksuista takeista, en luistelemisesta tai hiihtämisestäkään. Jo lapsena olisin mielelläni vaihtanut lumiukkoleikit uimarantoihin, joten tämä tunne on seurannut mua läpi elämäni. Talvi ei vain sovi mulle. Kurjempi juttu suomalaiselle. :p Ja tältä siis näytti aiemmin tänään:
10.11.2007 - 13:17
Tämä nerokkaan huvittava Jouko-kannanotto herätti itsessäni halun pohdiskella pari päivää vanhaa uutista. Kyseinen uutinen pisti kyllä taas miettimään mitä "uutisia" ja "artikkeleita" kannattaa uskoa ja mitä ei. On aivan sama kuinka arvostetusta julkaisukanavasta on kyse, sillä niin kauan kuin niitä juttuja ihminen kirjoittaa (ja niin tulee tapahtumaan veikatenkin vielä aika pitkään), on erittäin suuri mahdollisuus asiavirheisiin. Silti me tuppaamme uskomaan mediaa hyvinkin herkästi. Medialukutaitoa painotetaan nykyisin aina vain enenevissä määrin, mutta porukka ei silti ota neuvoista onkeensa. Kaikki uskotaan mikä lehdessä lukee (ja TV:ssä/radiossa sanotaan), sillä moniakaan ei kiinnosta ottaa asioista itse selvää. Olisi hauska tietää kuinka suuri prosentti briteistä luulee tästä lähtien, että suomalaiset ovat eristäytynyttä kansaa (asummehan me "maailman perimmäisessä nurkassa" noin fyysisestikin), joka elää suunnilleen kesämökeillään kalastaen ja metsästäen kaiken ruokansa. :> Aika kutkuttava ajatus sinänsä, koska kyseinen mielikuva on todella pielessä. Melkein toivoisen sen olevankin totta: mikä olisi ihanampaa kuin asua kerrostalon sijaan järven rannalla ihan omassa rauhassa joutumatta kärsimään tupakoivista naapureista ja mopoillaan rellestävistä teinipojista. Kyllä mulle tuo brittiläisittäin kieroutunut ajatusmalli kelpaisi milloin vain.
Täysin pielessä brittijuttu ei kyllä ole. Totuus on, että ihmisten perinteinen yhteydenpito on muuttanut muotoaan virtuaalisempaan muotoon. Synttärikortit korvataan sähköisillä tervehdyksillä ja tekstiviestein, joiden saamista ei voi millään mittapuulla väittää yhtä koskettavaksi kuin aidon, konkreettisen postikortin, jonka lähettämiseen on jouduttu näkemään ihan oikeaa vaivaa. Kyllä meillä suomalaisilla on aivan todellinen addiktio nettiin eikä siitä pelkkää hyvää seuraa. Kysymys kuuluukin olemmeko oikeasti korvaamassa livetreffejä vähemmän vaivaa vaativilla irccaus/mesetuokioilla, ja jos olemme, niin miksi hitossa näin?
08.11.2007 - 16:42
Oli tarkoitus kirjoittaa laaja-alainen oma mielipide eilisestä Jokelan ampumatapauksesta, mutta jotenkin terä tuolta innolta häviää seuratessa muiden blogiaiheita. Kaikkihan siitä jo kirjoittavat - toiset täysin päinvastaisesti omaan maailmankatsomukseeni nähden, toiset niin, että komppaan täysin. Tuntuu tyhmältä jauhaa aiheesta, joka alkaa jo kulua loppuun. Silti aion nyt tehdä niin.
"Kriisi" kirjoittaa blogissaan näin ja totean tässä sanotun jo melkein kaiken mitä itsekin olin aikonut. Kovasti ihmiset voivottelevat tuusulalaisten kohtaloa ja syyttelevät tapauksesta mielivaltaisesti mitä älyttömämpiä asioita, mutta mitään muuta he eivät asialle tee. On niin helkatin helppo yhtyä massaan, voivotella muiden mukana ja sytyttää nettiin joku virtuaalikynttilä mukanaan korulause, joka on kopioitu edellisiltä sivulla kävijöiltä ("RIP"/"Levätkää rauhassa"/"Suru on suuri, jaksamista omaisille<333"/Vapaavalintainen runo, jota ei kirjoittaja vahingossakaan itse ole keksinyt). Eivät ne sanat ja päivittelyt mihinkään maailmaa muuta. Asioille pitää oikeasti tehdäkin jotain, jos kokee jonkin teon tilannetta muuttavan. Harmi vaan, että muutosta vaativat osapuolet harvoin jaksavat itse muutoksen vuoksi taistella. "Kyllä mä muuten, mutta kun on:
- noi lapset haettava tarhasta
- vaativa työ
- liian vähän rahaa
- keksi tähän joku muu syy, jota itse mieluiten käyttäisit".
Media jauhaa aiheesta, sillä se tietää ihmisiä kiinnostavan. Ihmisiä, jotka jaksavat edelleen ihmetellä kuinka tuollaista voi sattua Suomessa. En jaksa käsittää mikä asiassa on niin ihmeellistä? Kautta aikojen ihmisillä on napsahdellut ympäri maailmaa, eikä se mielen herkkyys todellakaan postiosoitteesta riipu. Itse olen aina ollut melko kyyninen enkä ylläty enää mistään. Senkin vuoksi ihmetyttää monien muiden kummastelu. Maailma on täynnä pahaa ja niin on ollut aina. Keskiajalla oli vaan paha mennä syyttämään videopelejä, joten piti keksiä jotain muuta. Mielestäni jokainen tregedia on yksilöllinen eikä voida osoittaa yhtä ainoaa syytä, jonka vuoksi pahoja asioita tapahtuu. Ihminen haluaa luonnostaan etsiä syyn kaikelle eikä tohdi uskoa, jos yhtä syytä ei voidakaan osoittaa homman toimeenpanijaksi.
Kaiken keskellä äimistyttää suuresti se, kuinka ihmiset jaksavat kauhistella maailman pahuutta vasta siinä vaiheessa, kun siitä tulee todellisuutta omissa nurkissa. Ketään näistä päivittelijöistä ei kiinnosta se, että tuhansia "viattomia" ihmisiä kidutetaan ja tapetaan PÄIVITTÄIN ympäri maailmaa. Eihän se kosketa meidän elämäämme, jos näemme aiheesta vain vilauksen iltauutisissa. Ei ole olevinaan suomalaisten ongelma, jos afrikkalaisia lapsia ammutaan päähän. En tiedä. Tuntuu vaan jotenkin kamalan kornilta, että ihmisten kärsimystä arvotetaan sen perusteella asuvatko he naapurikunnassa vai eri mantereella.
Kas, kirjoitin sittenkin pidemmän jutun, kuin oli tarkoitus. Aihe vei mukanaan. Mielessä on toki vielä muutakin, mutta jääköön nyt tähän. Hieman heikosti osaan tänään ajatuksiani jäsentää, joten mitä sitä suotta väkisin yrittämään tämän enempää. Voi olla, että sen vuoksi ilmaisin mielipiteeni epäselvästi. Setvikäämme väärinkäsityksiä kommenttien muodossa.
06.11.2007 - 20:15
Arvelinkin siinä käyvän näin, kun julkisesti intoilin ajatuksesta, kuinka kirjoittelisin tänne kirja-arvosteluja. Eihän tuota ideaa ole tullut toteutettua, vaikka yhden kirjan olenkin loppuun lukenut tuossa alkusyksystä. Kyseessä oli Kingin "Kosketus", joka olisi kyllä arvostelunsa totisesti ansainnut. Koska syystä tai toisesta en aiheeseen jo tuoreeltaan tarttunut, annan sen olla ja siirryn toiseen. Mene ja tiedä mikä moisen sivuutuksen syy aikoinaan oli. Laiskuus on aika korkealla vedonlyöntitilastoissa. Laiskuus ja arjen kiireet, jos tarkkoja ollaan.
Unohtakaamme se, ettei mulla nytkään oikeasti olisi aikaa tähän, mutta koska koin huomisen tentin aihepiirin liian paksuksi luettavaksi, tartuin sen sijaan hyllyssäni vuoroaan odottaneeseen Kingin novellikokelmaan nimeltä "Maantievirus matkalla pohjoiseen" ja sieltä tarinaan "1408" (oikeastaan aloitin tarinan lukemisen jo eilen, mutta ei nyt viilata pilkkua). Kyllä, se on juuri se samainen novelli, josta samanniminen leffateattereiden tuore hittijännäri on kyhätty kokoon. Tarkoituksenani olisi nähdä tuo leffa pikapuoliin, sillä tokihan kiinnostaa tietää onko kyseessä jälleen kerran vaisu/naurettava/epäuskottava King-filmatisointi aivan kuten niin monet edeltäjänsäkin ovat olleet (pois lukien "Hohto" (The Shining), "Vihreä maili" (The Green Mile) ja "Rita Hayword - Avain pakoon" (Shawshank Redemption) ). Mieluiten siis luen ensin kirjan ennen kuin katson sen leffana, vaikka ainahan se ei toki mahdollista ole.
Tällä kertaa kyseessä ei ollut valtaisa urakka, sillä "1408" on ainakin itse omistamassani painoksessa vain 38 sivun pituinen kertomus yliluonnollisia voimia sisällään pitävästä hotellihuoneesta, jota kummitustarinakirjailija (hmm, kuinka ollakkaan Kingin teoksen pääosassa on jälleen kerran kirjailija) Mike Enslin lähtee tutkimaan saadakseen huoneesta materiaalia uuteen tarinaansa. King itse kertoo johdannossa, kuinka "1408:sta" oli tarkoitus tulla vain keskeneräinen esimerkki kirjaan, jossa King kertoo lukijoille kirjoittamisesta noin yleensä, mutta että tarina oli vienyt hänet lopulta mukanaan ja vaatinut tulla kirjoitetuksi kokonaan. Noh, pakko myöntää, että siltä tämä novelli kyllä maistuukin: joltain, missä on kehiteltävissä olevaa ideaa, jota ei ole kuitenkaan koskaan kehitelty ihan tarpeeksi. Alku oli lupaava ja sai mut - lukijan - kiinnostumaan jatkosta, joka ei sitten koskaan kasvanutkaan toivottuihin mittasuhteisiin.
Jäi jotenkin nälkäinen olo. Tuntui, kuin jokin suurempi kirja olisi vain tiivistetty ranskalaisin viivoin paperille, joka otetaan mukaan äidinkielen tunnille lunttilapuksi omaa kirja-aiheista puhe-esitystä tukemaan. Sitähän novelli kyllä usein on: jotenkin liian lyhyt täyttääkseen lukijan mielen pitkäaikaisen ravitsevasti. Olen kuitenkin lukenut ennenkin Kingin lyhytkertomuksia, joista osa on ollut ehdottomasti kovempaa tasoa (esimerkkinä mainittakoon vaikkapa "Usva" (The Mist), josta myöskin on kuulemani mukaan pian tulossa leffaversio). En voi siis millään tavalla väittää, että novellin tarkoitus olisi jättää lukijalle valju, hieman petetty olo, joka kyllä "1408:n" kohdalla jäi päällimmäisenä tunteena mieleen. Pituus oli yksinkertaisesti liian minimaalinen aiheelle, jota novellissa käsiteltiin. Monet mehukkaat yksityiskohdat vaiennettiin aivan liian innokkaasti.
Tähän elokuva tuo varmasti lohdutusta, sillä tunnetustihan kirjasta tehdyssä leffassa on alkuperäisteosta vähemmän tarinaan itseensä liittyviä yksityiskohtia, kun taasen novellista tehdyn leffan kohdalla tilanne on täysin päinvastainen. Odotan siis suurella mielenkiinnolla elokuvaa, joka tulee ottamaan runsain mitoin taiteellisia vapauksia. Saapa nähdä miten tarinaa on sisustettu runsaammaksi. Itselläni olisi kyllä muutama harras toive juonenkäänteiden varalle... ;)
Loppuun kysymys tämän lukeneille:
Oletko itse lukenut kyseisen novellin ja/tai käynyt katsomassa siitä tehdyn elokuvan? Petyitkö/yllätyitkö positiivisesti kokemuksistasi? Mitä muita ajatuksia teokset herättivät?
13.10.2007 - 16:58
- - - - -Iltalehti 13.10.2007 8:58 Neljännes netissä surffaajista ei koskaan vaivaudu vaihtamaan verkkopalveluissa käyttämäänsä salasanaa, tuore tutkimus paljastaa. Leväperäisen salasanojen käytön takia jopa neljännes eurooppalaisista on koko ajan vaarassa joutua online-huijauksen tai identiteettivarkauden uhriksi. McAfee-tietoturvafirman teettämässä tutkimuksessa paljastui myös, että asiantuntijoiden neuvot käyttää mahdollisimman monimutkaisia salasanoja ovat kaikuneet kuuroille korville. Melkein kolmannes ihmisistä valitsee tietojensa turvaksi yhä vain yhdestä kuuteen merkkiä pitkän sanan, ja reippaasti yli puolet käyttää samaa salasanaa kaikkialla. Salasanoja vaihdetaan harvoin Kaiken lisäksi salasanaksi valitaan usein lapsellisen helposti arvattava lemmikin, perheenjäsenen tai harrastuksen nimi. Yli 40 prosenttia verkon käyttäjistä ei vaihda salasanojaan koskaan. Myös kännyköitä suojaavien PIN-koodien käyttö on höveliä. Valtaosa matkapuhelinten omistajista paljasti, ettei käytä puhelimessaan PIN-koodin kyselyä lainkaan. Melkein 80 prosenttia niistäkin, jotka käyttävät PIN-koodia, ei koskaan vaihda sitä.
Kaikkein yleisimmät 1. Lemmikin nimi
2. Harrastus
3. Äidin tyttönimi
4. Perheenjäsenen syntymäpäivä
5. Oma syntymäpäivä
6. Kumppanin nimi
7. Oma nimi
8. Suosittu jalkapallojoukkue
9. Lempiväri
10. Ensimmäinen koulu
Lähde: McAfee
Kuvaaja: Bemary
Niin, Iltalehti tarttui taas ajankohtaiseen aiheeseen, josta ei kyllä nykyään voi liian vähän puhua. Ihmiset luottavat liikaa yksityisyyssuojaansa ja niihin salasanoihin, jotka eivät todellakaan ole millään tasolla oikeasti salaisia sanoja. Miksi näin? Muistamme hyvinkin monimutkaisia työ- ja kouluasioita, joten kukaan ei voi väittää, etteikö muistaisi myös muutamaa monimutkaisempaa salasanaa. Ainahan ne voi muistiin itselleen laittaa, kunhan ei säilytä sanaa tietokoneella/tietokoneen lähellä tai kännykässä. Ihmiset ovat vain laiskoja ja liian hyväuskoisia. Monet yllättyisivät kuullessaan kuinka paljon ne omatkin asiat muita kiinnostavat, vaikka he luulevat olevansa jollain tavalla "tylsän tavallisia" ja sitä kautta turvassa väärinkäytöksiltä.
Salasanojen vaihtaminen aika ajoin on myös erittäin tärkeää. Esimerkiksi meillä koulussa oma salasana on vaihdettava kerran kolmessa kuukaudessa turvallisuussyistä, eikä mielestäni ole kovin suuri vaiva sitä sanaa vaihtaa ja opetella uutta ulkoa. Samanlainen "pakollinen" vaihtojärjestelmä olisi hyvä olla jokaisessa salausta vaativassa sivustossa. Eihän verkkopankkitunnuksiakaan pidetä käytössä yhtä käyttökertaa kauempaa, joten miksi olisi yhtään hyväksyttävämpää olla vaihtamatta muitakaan yksityisyyttä suojaavia sanoja?
Pohtikaapa asiaa hetki ja vaihtakaa sen jälkeen se vuodatus.netin salasananne siitä lemmikkikissasta vähän parempaan. Ei se ole ole pois muilta kuin tietomurtojen harrastajilta. ;)
04.10.2007 - 11:11
Huomasinpa tuossa vallan hurjan bugin tämän sivuston toiminnassa. Kokeilkaapa vaikka itse kirjautua sisään niin, että kirjoitatte tahallanne esim. salasanan viimeisen merkin väärin (eli jos salasananne vuodatus.netiin on vaikkapa "password", kirjoittakaa se tyyliin "passworf" tms). Itse typotin äsken oman salasanani ja PÄÄSIN SILTI SISÄÄN omalle sivulleni! Mikä helekattia?! Kokeilin juttua monta kertaa, ja sama toistui myös vaihtaessani vääräksi merkiksi jonkun salasanan keskellä olleen merkin. Jos tämä on vuodatus.netin todellinen turvallisuus- ja tietosuojataso, meillä on aika helekatin pahoja ongelmia! Kuka tahansa pääsee muokkaamaan ja sabotoimaan toisen profiilia, jos näkee edes suunnilleen toisen kirjoittavan salasanansa vaikka kirjastossa tms ja osaa näkemänsä perusteella päätellä edes sinnepäin olevan sanamuodon, joka antaa luvan kirjautua toisen profiiliin. On myös varmasti houkuttelevaa käydä muiden nimissä kommentoimassa ikävään tai muuten eri osapuolille haitalliseen sävyyn muiden blogeja...
Kokeilkaa pystyttekö itse kirjautumaan väärällä salasanalla. Mikäli pystytte, olette varmaan enemmän kuin halukkaita laittamaan aiheesta postia ylläpidolle. Tämä ei nimittäin ole mikään ihan pieni ongelma.
- - -
EDIT: KOMMENTEISSA UUTTA LISÄINFOA!
03.10.2007 - 09:10
Aamulla tapahtui kummia. Sähköt katkesivat ehkä 1½ minuutiksi. Kahvi oli juuri tippunut, mutta kaikki muu, mihin sähköä aamuisin tarvitsemme, oli tekemättä. Tuli aika orpo olo siksi pieneksi hetkeksi. Ehdin ajatella, että ei kahvikupposta koneen äärellä, ei meikkausta tai hiusten suoristusta. Ei valoa. Kyllä siinä ehti jo miettiä, että turha toivo, että voisi kouluunkaan sitten lähteä. En kuitenkaan ole nyt sillä päällä, että haluaisin koulusta lintsata (tai ehkäpä hyvinkin haluaisin, mutten lähinnä viitsi), joten olin suunnattoman helpottunut kuullessani sähkölaitteiden napsahduksia, kun ne palasivat tähän maailmaan suorittamaan niille varattuja tehtäviä. Ihminen on hirmuisen riippuvainen sähköstä. Koko elämä pysähtyy, ainakin kaupungissa, kun virta katoaa sulattaen jääkaapit, mykistäen netin ja pakottaen suorittamaan arkiaskareet pimeässä. Jos nyt olisi aurinkoinen kesäaamu, ei ongelman mahdollinen vaikutus olisi ollut lainkaan näin suuri, mutta lokakuun kolmantena kellonajalla alkaa olla jo suurikin merkitys. On nimittäin täysin turha kuvitella, että voit tietokoneen sijasta avatakin lehden tai kirjan - ajanviete-esineen, joka ei vaadi sähköä. Miten luet, jos on synkkää kuin sinä kuuluisana myrskyisenä yönä? Jos siinä alkaa kynttilöitä etsimään ja virittelemään, voi sanoa hyvästit lukemiselle, sillä siihen ei jääkään enää aikaa. Ei itselläni ainakaan, sillä aamuisin ei suuremmin luppoaikaa ole, koska herään mielelläni niin myöhään kuin suinkin kykenen. Yllätyksille ei ole varattuna paikkaa siinä aikataulussa. Olisiko meillä asiat paremmin, ellemme olisi näin riippuvaisia sähköstä? En jaksa uskoa, että sen puute elämäämme suuresti haittaisi. Hankaloittaisi kyllä, muttei tekisi mahdottomaksi. Onhan se menneinä aikoinakin todistettu. Mutta kuka tahtoo enää palata menneeseen, jos on tottunut liian hyvään? Eipä kukaan, tai ainakin hyvin harva sielu. Itse kuulun siihen pilalle hemmoteltuun enemmistöön, myönnetään.
26.09.2007 - 17:36
Niin, eihän se mikään suuri ja hieno tasaluku sinällään ole, mutta olen kyllä varsin iloinen, että tuo 2000 kävijän rajapyykki tänään ylitettiin. Tästä on hyvä jatkaa! Kiitos käynnistä ja tulkaahan käymään täällä toistekin. Tehdään hienompi merkintä sitten sen viisitonnisen kohdalla. ;)
20.09.2007 - 18:16
Se on jännä juttu, kun toisina päivinä alkaa vaan ykskaks nyppimään. Itselläni se saattoi alkaa tällä kertaa siitä, kun selailin taas kerran Huuto.netin tarjontaa. Ei siinä mitään, että muutamat kategoriat bugittivat eivätkä päästäneet tuotteita selailemaan, mutta ne ihmisten myymät tuotteet... Puuh! Kaameaa roskaa mainostetaan otsikoilla tyyliin "SUpERMegAMAgEET KEnkäT!!!" tai "aivanihanat gootti hame ja olka laukku!" Väkisinkin alkaa pilkunnussuttajan silmiin koskea eikä huumori ole kovin herkässä - varsinkaan, kun monet upeiksi kehutut tuotteet ovat selkeästi loppuunkulutettua roskaa.
Eikä siinäkään vielä mitään, jos ei kielioppia hallita (eihän sitä opetettu koulussa kuin säälittävät yhdeksän vuotta + mahdolliset lisäoppivuodet), mutta kun valokuvaaminenkin näyttää olevan porukalle täysin uusi käsite. Pitää vain uskoa myyjän sanaan, kun tuotekuvauksessa lukee myytävän tuotteen olevan täynnä "todella kauniita yksityiskohtia", mutta itse kykenee erottamaan ainoastaan mustan, epäselvän läntin vasten sängynpeitettä tai olohuoneen seinää. Ei tietoakaan yksityiskohdista. Osa myyntikuvista on taidettu ottaa jopa "laadukkailla" 1,2 megapikselin kännykameroilla tai web-kameroilla. Ei kai kukaan noista myyjistä itsekään ostaisi tuotetta näkemättä sitä ensin kunnolla? Siihen mä nuo epäselvät kuvat rinnastan: sian säkissä ostamiseen. Ei ole mikään hirveä vaiva ottaa selviä kuvia, joista ostajan olisi helppo päätellä kiinnostaako tuote vai ei.
Itse en edes harkitse ostamista, mikäli ilmoitus on huonosti muotoiltu tai kuvista ei ota tolkkua. Löydän kyllä muualta kiinnostavampia myyjiä. Myyjiä, joilla on homma hallussa ja jotka osaavat tuoda tuotteensa edustavasti esille pakottamatta asiakasta lisäkysymyksiin niinkin itsestäänselvän asian kuin tuotteen ulkonäön suhteen. Noh, ihmisiä on moneen junaan, mutta onneksi me useimmiten voimme itse päättää vaunun, jossa tahdomme matkustaa. Ei ole pakko ostaa, enkä mä osta, ellei myyjä jaksa nähdä yhtään vaivaa.
19.09.2007 - 16:02
Valitsin tälläkin kertaa sana-aiheen, vaikka mikseipä kuva-aihekin yhtä hyvin teemaan sopisi. Syksy ei ole lempivuodenaikojani, ei ollenkaan. Inhoan sitä. En pidä kylmästä, en tuulesta (sitä täällä Oulussa riittää läpi vuoden, mutta kesäisin se ei tunnu niin hyytävältä) enkä aikaisin pimenevistä illoista, vaikka kynttilöiden suurkuluttajaksi itseni laskenkin. Tämänkertainen syystarinani ei senkään vuoksi pidä sisällään suuresti iloa.
Olkaapas hyvät, tässä tulee Syksy!
- - -SyksyJotenkin se tuntuu niin luontevalta: lähteä metsään aivan yksin. Toisaalta ei ole mitään syytä pakottautua miettimään niitä kamalia aikoja, mutta syksy tekee sen taas. Se tekee sen aina. Pakottaa muistamaan ajan, jolloin lapsuuden naiivius mureni kuin kaurakeksi lattialle pudotessaan. Pakottaa lähtemään metsään surullisen yksinäiselle retkelle. Muistelemaan. Sama kostea syysilma leijui yllä silloinkin, ja vaikken sitä koskaan aiemmin suruun osannut yhdistää, en nykyisin näe syksyssä ripaustakaan elämänhalua. Syksy on kuin läimäys kasvoille sillä hetkellä, kun luulee vihdoin toipuneensa siitä kaikesta. Kun luulee, että selviytyy sittenkin mistä vain, mutta huomaakin karvaasti luulleensa väärin. Ei siis tunnu olevan muuta vaihtoehtoa, kuin vetää musta takki niskaan, tarttua sateenvarjoon - kaiken varalta - ja astua ulos kirpeän tuulen tuiverrukseen. Askeleitani laskematta ajaudun tontin laidalle. Siinä se nyt kohoaa, kaikessa majesteettisuudessaan. Metsä. Metsä, jonka laidalla kasvoin. Metsä, jonne jätin lapsuuteni. Jätin sen juosten katsomatta kertaakaan taakseni, enkä taida katua tekojani. Joskus täytyy osata luopua , vaikka se kuinka sydäntä kääntäisikin. Huokaisten syvään otan yhden askeleen ja astun metsään.Tuota polkua me kuljimme äidin kanssa jo silloin, kun hädintuskin vielä kävelläkään osasin. Muistan kuinka jännittyneen kiinnostuneena puristin äitini aina niin lämmintä kättä, ja kuljin hänen rinnallaan välillä omiin jalkoihini kompastellen. Me kävimme sienimetsällä. Joskus mukanamme oli rakas isoäitikin. Isä ei koskaan lähtenyt. Sillä oli työ, ja se työ oli sille koko elämä. Isästäni en ole kuullut vuosiin. Ihan ymmärrettävää, vaikka usein häntä kaipaankin. Meille ei taidettu oikein antaa mahdollisuutta kaikkeen siihen, mikä muille on itsestäänselvää. Meillä on kuitenkin vielä jotain yhteistä. Jotain, mikä pitää meidät yhdessä, vaikkemme enää koskaan tapaisikaan. Meillä on syksy.Hiljaa askeltaen saavun sen suuren kalliolohkareen vierelle, joka siinä on tainnut aikojen alusta olla. Muistan sen kuin eilisen. Sen, kun pysähdyin kiven viereen ja pyysin äitiä odottamaan sen aikaa, että saisin havunneulasen pois jalanpohjastani. Se typerä havunneulanen saattoi muuttaa koko elämäni. Niin monesti olen miettinyt, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Yksi teko eikä muuta tarvita. Äiti pysähtyi vain muutamaksi sekunniksi. Hän katsoi minuun lempeästi, mutta jatkoi matkaa vannoen, että saisin hänet pian kiinni. Ei hän kauas ehtisi. Hän ei olisi voinut olla enemmän oikeassa. Olin juuri suoristaumissa, kun kuulin sen. Yhden ainoan laukauksen. Se kaikui metsässä kuin jättimäisen ruoskan sivallus. Äitini huutaessa tuskaansa kasvoni valahtivat valkeiksi ja vaikken ollut vielä niin kovin suurikaan, tajusin heti. Äitini huutoa seurasi miehen epätoivoinen karjaisu: "EI JUMALAUTA!!!" Se ei kaikunut lainkaan.Minä saavuin paikalle yhtäaikaa sen metsästäjän kanssa. Silmät lautasina, kalpeina vapisten tuijotimme maata ennen kuin edes kunnolla rekisteröimme toistemme olemassaolon. Siinä välissämme, kostealla mättäällä, makasi äitini. Ne kasvot eivät kuitenkaan enää muistuttaneet häntä. Eivät laisinkaan. Ne kasvot kuuluivat Kuolemalle. Oksensin. Ja silloin minä juoksin. Juoksin lujempaa kuin koskaan sitä ennen ja etenkään sen jälkeen.Silti joka syksy teen retken samaan metsään, joka todisti kanssani lapsuuteni päättymistä. Asunhan edelleen sen laidalla, yksin siitä asti, kun isovanhempani kuolivat muutamia vuosia sitten. Isäni ei ole sen syksyn jälkeen palannut. Annan sen hänelle anteeksi. En tiedä hänestä, mutta itselläni on niin kova ikävä äitini lämmintä, turvallista kättä, etten voi kuin halveksia syksyä koko repaleisen sydämeni pohjasta.
17.09.2007 - 18:38
Lopultakin siirryttiin sitten vuodatus.netin valmispohjista vähän erikoisempiin. Modaukset ovat toki vielä kesken, mutta kyllä tästä nykytilasta varmasti jonkinlaista informaatiota lopputuloksen suhteen irtoaa. Yllättäen värimaailma painottuu taas lempiväreihini siniseen ja mustaan. Valkea on nyt ainakin toistaiseksi syrjemmässä, koska sitä saatiin edellisen pohjan aikana tuijotella aivan tarpeeksi ja vähän liikaakin. Mennään tällä nyt jonkin aikaa. Ties vaikka huomenna kaikki olisi jo toisin, eivätkä nämä sävyt enää täällä näyttäytyisikään. Saa nähdä. Mitään en lupaa enkä varsinkaan uhkaile. Annetaan sen lapsen nyt vaan leikkiä "keskenään"... :p
Borderpicin mallista suuri kiitos eräälle ihastuttavalle kaverilleni, jonka olisin jo aikoja sitten kolkannut noiden korkkareiden vuoksi, jos nuo sattuisivat omaan jalkaani mahtumaan. Kiitos kuitenkin toisenlaisesta lainasta! ;) Onhan mulla noita omiakin kenkiä lohduttajina.
16.09.2007 - 13:38
Tein muuten eilen tieteellisen testin. Yritin juoda neljä kuppia kahvia. Miksi? Koska olen immuuni kofeiinin vaikutuksille ainakin mitä näihin perusmääriin tulee. Toiset eivät saa päiväänsä käyntiin ilman aamukahvia, mutta mä pystyn kyllä kieltäytymään kahvista ihan milloin tahansa ja ihan vaikka loppuiäkseni. Yhtään ei kirpaisisi. Se ei vaan ole hyvää. Juon sitä lähinnä lämmikkeeksi, koska tuppaan palelemaan usein. Siispä tein testin. Juon melkein joka aamu kaksi kupillista, joten oli hyvin odotettua, ettei kyseinen määrä vaikuttanut ruhooni laisinkaan. Ainakaan en sitä itse huomannut. Noh, join kolmannen. Ei vieläkään mitään mainittavaa. Pohdiskelin voiko olla totta, ettei tunnu missään. Join kahvini aika hitaanlaisesti antamatta sen kuitenkaan jäähtyä liikaa, kunnes hain sen ratkaisevan neljännen annokseni. Jatkoin verkkaisella juontitahdilla, ja otettuani noin neljä kulausta tuosta neljännestä kupillisesti aloin tuntea omituista ahdistusta jossain leuan ja rintakehän välimaastossa. Hahaa, se vaikutti sittenkin! Join vielä muutaman kulauksen eli olin noin vajaassa puolessa välissä neljättä, kun päätin lopettaa testin kesken sen pelossa, että viettäisin loppupäivän vessassa ja sohvalla voiden äärimmäisen epämiellyttävästi. :p Kyllähän sen vähemmästäkin ymmärsi, ettei ruho kahvista tykännyt. Mitä tuli siis todistettua? No ainakin se, että vaatii hieman yli kolme peräkkäin juotua kupillista Juhla Mokkaa, ennen kuin huomaan mitään - positiivista tai negatiivista - muutosta itsessäni kahvia juodessani. Koska muutos oli pelkästään negatiivinen, en voi hyvällä mielikuvituksellanikaan väittää kahvin olevan mulle millään tavalla hyväksi. Ei se sitä ole muillekaan, joten miksi ihmeessä juomme kahvia emmekä korvaa sitä todistetusti terveellisemmällä marjamehulla, joka myös nautitaan kuumana? Mustaherukka on yksi parhaista ja toki sitä meidänkin kaapista tiivistemuodossa löytyy. Pitäisi vissiin siirtyä taas siihen, sillä ei ole mitään syytä juoda kahvia, jonka vuoksi maailmassa harjoitetaan rikollisuutta, lapsityövoimaa ja ties mitä muuta paskaa. Mustaherukka ei tietääkseni ihan samanlaista toimintaa levitäkseen tarvitse. :D Oikaiskaa toki, jos olen väärässä. En mä pure. Kovaa.
06.09.2007 - 10:17
Vanha aihe (otsikkoa myöten, eh), vaan jaksaahan se aina ihmetyttää. Tuli eilen taas nimittäin törmättyä vanhuksiin, jotka aiheuttivat pientä närää meissä nuorissa, kohteliaiksi kasvatetuissa ihmisissä. Oltiin kiltisti jonottomassa vuoroamme Hesburgerin kassalla, kun eteemme kiilasi jostain kummasta vanha pariskunta. Ei siinä mitään muuten, sillä ei ollut meillä kiire minnekään, mutta mitähän olisi tapahtunut päinvastaisessa tilanteessa: nuoret etuilemassa vanhaa pariskuntaa osoittamatta pienintäkään huomiota niille, jotka oikeasti olivat jonossa seuraavana vuorossa? Kamala metelihän siitä olisi seurannut ja vähintäänkin lukijakirje pariin paikallislehteen. Millä oikeudella vanhukset etuilevat muita ihmisiä? Tilanne ei olisi lainkaan ottanut päähän niin pahasti, jos he olisivat vaivautuneet kysymään meiltä lupaa pieneen ohittamiseen. Varmasti olisivat sen saaneet eikä kellekään olisi jäänyt huonoa fiilistä. Sama, jos linja-autossa olisi vain kaksi paikkaa jäljellä, ja sen saisivat valita kaksi opiskelijaa tai kaksi vanhusta. Jos olisin toinen noista opiskelijoista, en olisi todellakaan istumassa sillä hetkellä. Kaikki olisivat tyytyväisiä. Etuilu on kuitenkin osoitus muista piittaamattomuudesta, enkä käsitä millä oikeudella toiset saavat olla piittaamattomia ilman, että heille siitä saisi sanoa.
Vanhan pariskunnan piittaamattomuus ei loppunut tuohon kassaetuiluun. Yksi ryhmämme jäsenistä meni valitsemaan meille pöydän, jonka ääressä tulisimme syömään. Jäljellä oli siis arviolta neljä kahden henkilön ja kolme kuuden henkilön pöytää. Kuinka ollakaan tämä pariskunta työntäytyi juuri saman kuuden henkilön pöydän ääreen, johon kaverimmekin oli jo asettunut meitä odottamaan. Miksi ihmeessä? Vapaita pöytiä oli todellakin riittävästi, joten miksi valita pöytä, johon oli selkeästi tulossa kolme muutakin henkilöä? Tarkoitus kun ei ole nauttia hampurilaisiamme kyynärpäät toistemme suussa ellei ole aivan pakko. Näinpä siis jouduimme vaihtamaan pöytää, ja koska kohteliaiksi meidät kasvatettiin, emme huomauttaneet asiasta vanhuksille. Päähän se silti otti, sillä tuli fiilis, että nämä ihmiset oikein tahallaan kiusasivat meitä päästäkseen valittamaan huonoista tavoistamme, joihin itse kuitenkin innolla yllyttivät.
Hulluinta oli se, että he näyttivät vallan mukavilta ihmisiltä, eivät ollenkaan perinteisiltä riidanhaastajilta. Miksi siis käyttäytyä nuoria kohtaan noin alentavasti, kuin heillä ei olisi mitään oikeuksia ja huomioarvoa? Kuitenkin tuntuu, että eniten puhutaan aina epäkohteliaista nuorista, vaikka käytäntö usein osoittaa, etteivät käytöstavat ole millään tavalla verrannollisia ikään. Nuoria on vaan ilmeisesti niin helppo syyttää kaikesta, mikä nykymaailmassa on pielessä. "Ennen oli kaikki toisin!" "Toisia sentään kunnioitettiin niinä aikoina." Helpompi kunnioittaa, jos ihmisten välillä vallitsee tasapuolinen kunnioitus. Turha odottaa silityksiä omaan päälakeen, jos monotat toista nilkkaan. Ei tämä maailma niin toimi. Ei ainakaan tänä päivänä. Kaikessa ei voi vedota menneeseen, sillä emme enää elä siinä ajassa. Mielestäni kohteliaisuus toisia kohtaan ei vaadi suuria ponnistuksia, enkä usko, että normaalin arkisia etuoikeuksia pyytävä ihminen usein torjutaan. Pyytämättä jättäminen sen sijaan aiheuttaa vain pahaa mieltä ja jättää huonon jälkimaun. Käytöstavat opetetaan jo lapsena, eikä niiden mukaan eläminen ole pois kenenkään hyvinvoinnista.
01.09.2007 - 12:48
Väärä vaihde päällä - mies ajoi mereen
31.8.2007 19:16 Iltalehti Nuori mies ajoi erehdyksessä autonsa mereen Sipoossa Itä-Uudellamaalla perjantaina. Vahinko sattui Storörenin satamassa noin kello 16.30, kun satamassa käyneet kaksi parikymppistä helsinkiläismiestä olivat lähdössä parkkipaikalta. Kuljettaja oli parkkeerannut aiemmin autonsa aivan satama-altaan reunalle, keula merelle päin. Hän aikoi peruuttaa auton parkista. Hän kuitenkin työnsi vahingossa vaihdekepin väärään asentoon ja ajoi auton aaltoihin. Sekä kuljettaja että matkustaja pääsivät vahingoitta ulos autosta. - - - Mitä tuohon voi nyt sanoa? Ei kai muuta kuin sen, että tuon äijän on turha enää koskaan käyttää sanontaa "muija ratissa!", kun tahtoo arvostella toisen ajotaitoja. :p Vahinkoja sattuu, mut ei sitä nyt vaihteissa ihan noin pahasti sekaisin saisi mennä... Tarinahan ei kerro ajoiko mies omaa autoaan, mutta mikäli kyseessä oli lainavehje, olisi syytä katsoa vielä tarkemmin missä ne tietyt vaihteet sijaitsevat. Tunnetustihan pakin paikka ja käyttötapa vaihtelee automalleittain, ja olen itsekin "autoilu-urani" alkuaikoina joutunut kohtuulliseen pulmatilanteeseen ajettuani vieraalla autolla (no ei se ollut auto, se oli Samara) paikkaan, josta ei päässyt pois pakittamatta. Siinähän sitten hetki tuli mietittyä kuinka autossa pakki toimii, kun en koskaan ennen ollut käyttänyt pakkia, joka meni päälle vipua vetämällä ja yhtäaikaisesti vaihdekeppiä alas painaen ja oikeaan suuntaan kääntäen. Hittolainen, siinä vaiheessa en ollut paljon muitakaan pakkeja käyttänyt, kun kortti oli tullut saatua ehkä kaksi viikkoa aiemmin. :> Vaan selvittiinhän siitäkin eikä edes kolaroitu. Omg. Aika monesta asiasta auton ratissa selviää parhaiten, kun jaksaa olla panikoimatta. Viisainta tietysti olisi jo ennen vieraalla autolla ajoon lähtöä kysyä siltä auton lainaajalta miten nuo perusasiat tuppaavat toimimaan, ettei tarvitsisi sitten myöhemmin itkeä epätietoisuuttaan. Opinpa itsekin siis jotain tuolloin. ;)
30.08.2007 - 10:36
Nyt tämäkin blogi löytyy sitten Blogilistalta, joten ei muuta kuin kestotilaus kehiin, jos siltä tuntuu. :) Tietääkö joku kauemmin listalla ollut mistä näkee kuinka moni tilaa blogiani? Olen joko sokea, tai sitten FAQ:issa ei yksinkertaisesti ollut tuohon kysymykseen vastausta.
30.08.2007 - 09:18
Ajattelinpa kysäistä teiltä sivulleni eksyneiltä pienen gallup-tyyppisen kysymyksen. Tahtoisin siis tietää millaisia blogeja te luette täällä vuodatus.netissä mieluiten? Miksi juuri niitä? Oletteko kiinnostuneet blogeista, joissa käsitellään vain yhtä aihetta (käsityöt, ostokset, lemmikit, runot, päiväkirjamainen oman elämänsä tilitys, ruokapäiväkirja), vai seuraatteko myös "sillisalaattiblogeja", jotka ovat siis kirjoittajan mielivaltaisen luovuuden armoilla sisältäen kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä?
Itse taidan pitää eniten genrekohtaisista blogeista, eli luen mielelläni juttuja yhdestä aiheesta, mutten tahdo tietää yksityiskohtaisesti henkilön harrastuksista ja kämpän sisustuksesta, jos olen kiinnostunut vain hänen kirjallisista taidoistaan. Tämä on senkin vuoksi hassu fakta, että itse kokoan tätä blogiani aivan toisin: tungen mukaan vähän mitä milloinkin mieleeni juolahtaa. :p Tämä varmasti olisi enemmän päiväkirjamainen, ellen jo toisaalla sellaista kirjoittaisi. En kuitenkaan mielelläni jaa arkeani koko maailman väestön kanssa, joten pidän yksityisluontoisemman blogini tarkemmin rajatun käyttäjäkunnan saatavilla. Toki olisi mahdollista kirjoittaa avointa päiväkirjaa anonyyminä nimimerkin takaa täälläkin, mutta noh, en koe sitä tarpeelliseksi. Toistaiseksi aidot ihmiskontaktit ovat riittäneet avuksi silloin, kun on tarvinnut mieltään purkaa. :p Kaikilla asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin, joten ymmärrän täysin tarpeen avautua blogeissa. Jokaisen omassa harkinnassa on, kuinka avoimesti itsestään kertoo. Siitä voi koitua haittaa enemmän kuin hyötyä, mutta toisaalta joku vastaavassa tilanteessa oleva saattaa saada suurtakin apua ja helpotusta elämäänsä huomatessaan, että on olemassa ihmisiä, jotka varmasti hänen tilannettaan ymmärtävät.
Mielestäni kiinnostavan blogin perusedellytys on, että sen tekijä on aito, kiinnostava persoona (etenkin, jos hän panostaa oman elämänsä julkiseen ruotimiseen). Väkisin väännettyjä blogeja näkee aivan liikaa ja tuntuu, että erityisesti muoti- ja julkkisblogit ovat olemassa vain siksi, että ne tuntuvat olevan nyt muotia itsekin. Kaiken lisäksi kyseisissä blogeissa kaikki kuvat ovat useimmiten netistä varastettuja ja aiheetkin suoraan jonkun julkkiksen omilta kotisivuilta napattuja. Ennemmin tutkin blogia, jossa henkilö kertoo omasta tyylistään, mutten ymmärrä sitäkään, jos joka päivä otetaan kuva siitä miten on pukeutunut hennesseppäläveromodatyyliin lähtiessään kouluun tai kaupunkiin. Jos tahdon tietää ihmisten arkityylistä, menen istumaan keskustan kahvilaan tai ostoksille markettiin. Siellä näen arkea aivan tarpeeksi - liikaakin. ;p Pidän erilaisuudesta ja yrittämisestä, joten tahdon nähdä jotain mitä en joka päivä muuten näkisi. Loppuun kuitenkin toteamus, ettei kenenkään kannata tästä itseensä ottaa. Tämä mielipide on vain Bemaryn näkemys aiheesta, eikä hän ketään lähde negatiivisesti arvostelemaan (okei, niitä kyllä, jotka julkaisevat tekijänoikeuksien vastaisesti toisten kuvia ilmoittamatta edes kuvan lähdettä samassa yhteydessä. Vähemmästäkin on porukka haasteita valkoperuukkipäiden eteen saanut). Vuodatus.net on vapaan vuodatuksen foorumi, josta riittää iloa monelle toivottavasti vielä vuosiksi eteenpäin. ^^
29.08.2007 - 15:25
Tuossa YleX:n Iltapäivän tyypit juttelivat kotitöistä ja niiden mielekkyydestä. Tutkimuksen mukaan avioitumisen jälkeen miesten aktiivisuus kotitöiden suhteen laskee huomattavasti. Onko tuo nyt jollekin joku yllätys? Ei kai sitä tarvitse vaivaa enää siinä vaiheessa nähdä, kun on akan saanut huijattua naimisiin eikä se voi tuosta vain paeta. ;p Juontajat pohtivat sitäkin miksi yleensä miehet tekevät mielellään ulkotöitä, mutta naiset nurisevat kotitöistä, joihin usein kaikenlainen siivoaminen luokitellaan. Noh, ainakin itse hakkaisin mieluummin halkoja, loisin lunta (mitä lunta ja mikä talvi? Loskaahan se nykyään on, joten se siitä luomisesta ja vaivasta) ja lämmittelisin saunaa, kuin upottaisin käteni tiskiveteen, ripustaisin pyykkejä ja kaivaisin lieden alta homeisia perunanpalasia. Miesten hommat ovat ihan toden totta paljon kiinnostavampia ja rennompia (ja nyt ei puhuta fyysisyydestä vaan miellyttävyydestä) kuin naisten! Onneksi on tiskikone, ei voi muuta sanoa. :>
28.08.2007 - 09:30
Mistähän johtuu, etten pysty lisäämään kuviani Kuvagalleriaani?
Tilaa on edelleen todella runsaasti käytössä, kuvat ovat kaikin tavoin tyypiltään samanlaisia kuin aiemmin lisäämänikin eikä mikään muukaan selitä ongelman tarkempaa syytä. Tein uuden kansion, jonne yritin kuvia lisätä, mutta eivätpä ne menneet sinnekään. Tai itse asiassa saattoivat mennäkin, sillä "kuva lisätty"-tekstin ilmaantuessa galleriaan "kuva-alueella" vilahtaa ruutu, joka vaikuttaa uudelta kuvalta, mutta ikkunan täysin päivitettyä itsensä kuvaa ei näy silti missään. Vapaana oleva tila kuitenkin tuon kuvanlisäysyrityksen jälkeen vähenee.
Siispä pyydän nyt apua joltain, joka ehkä on kokenut saman tai muutoin tietää miten ongelman voisi korjata (tai edes yrittää korjata). Olisin todella kiitollinen. :) Kissakuvahaastekin saa nyt odottaa tämän ongelman vuoksi. Toivottavasti ei ikuisesti.
- - -
EDIT: Lukekaa kommentit!
27.08.2007 - 09:31
Tuossa herätessäni mieleeni juolahti iloinen ajatus: hei, tänäänhän on Tarinamaanantai! Kesti tovi tajuta, että eipäs taida sittenkään olla. Tänään on se inhottava välimaanantai, jolloin uusia porkkanoita luovuuden härnäämiseksi säästellään. Tokihan voisin kirjoittaa siitä kuva-aiheesta, jossa pyöräili klovni, mutta olen aina inhonnut klovneja (lukuun ottamatta ihastuttavaa Pelle Hermannia), enkä sen suuremmin välitä olla niiden kanssa missään tekemisissä, ainakaan ilman taloudellista hyötyä. ;) Senpä vuoksi päätinkin tarttua aiheeseen, jota olen pohtinut jo jonkin aikaa: voisin kirjoittaa kirja-arvosteluja. Olenhan tässä kesän aikana lukenut useampiakin kirjoja, joten luulisi arvosteltavaa riittävän. Joudun kyllä tuottamaan pettymyksen niille, jotka odottavat nyt todella monipuolista kokoelmaa kirjoja: olen lukenut vain Kingejä, enkä usko asian lähitulevaisuudessa muuttuvan. En harrasta romanttista kirjallisuutta (tyyliin Cookson), koska noh, ei minua kiinnosta lukea uhkeasti väräjävästä povesta tai rengin laineikkaista pellavahiuksista. Mielestäni romanttinen kirjallisuus on kaikessa hekumassaan kornia. Luen mieluummin hieman yliluonnollisempaa ja raaempaa materiaalia. Jotain, mikä leikkii ihmisen sietokyvyn ja mielikuvituksen rajoilla. Niin, se olen minä, enkä voi pyytää samaa makua muilta, mutta meitä Kingin ahmijoita on kuitenkin sen verran iso liuta maailman turuilla, etten koe olevani maailmassa yksin. :p Kirjahyllystäni löytyy myös useampia John Grishamin kirjoja, mutten ole koskenut niihin sitten viime kesän. Oli aika, jolloin luin sekä Kingiä että Grishamia tasapuolisesti, mutta kyllähän me tiedämme kuka lopulta senkin kamppailun voitti ja millä eväillä. ;) En kuitenkaan raaski luopua herra G:n kirjoista, elleivät sitten sattuneet erityisen huonoja olemaan (eikä yksikään niistä koskaan ollut). Kingiä hyllystäni löytyy sitten hieman enemmän. Tähän väliin voisinkin kertoa teille mitkä kaikki kirjat omistan (mukana siis vain Kingin tuotantoa, ettei homma aivan täysin lähde rönsyilemäään). Ohittakaa tämä kohta, jos tuntuu liian kuivalta. :DKingin tuotanto (Bemun hyllystä löytyvät alleviivatut. Huudelkaa, jos huomaatte jonkun julkaistun kirjan puuttuvan listasta): - Buick 8
- Christine, tappaja-auto
- Cujo
- Carrie
- Doloreksen tunnustus
- Eksyneiden jumala
- Ennen aamunkoittoa
- Epätoivon kaupunki
- Hohto
- Ihmissuden vuosi
- Julma leikki
- Jälkeen keskiyön
- Kalpea aavistus
- Kauhun vuodenajat I
- Kauhun vuodenajat II
- Kirjoittamisesta
- Kirous
- Kolkuttajat
- Kosketus
- Kuoleman käytävä
- Kuulolla
- Lohikäärmeen silmät
- Maantievirus matkalla pohjoiseen: 14 kolkkoa tarinaa
- Musta torni I - VII (nykyään omistan näistä seuraavat: I, II ja V)
- Naisen raivo
- Painajainen
- Pedon sydän
- Piina
- Pimeyden talo (yhdessä Peter Straubin kanssa)
- Pimeä puoli
- Raivo / Pitkä marssi
- Se
- Sydänyö
- Talismaani (yhdessä Peter Straubin kanssa)
- Tarpeellista tavaraa
- Teloittajat
- Tukikohta
- Tulisilmä
- Uinu, uinu lemmikkini
- Unensieppaaja
- Uneton yö
- Vimma / Juokse tai kuole
- Yksinäinen sormi
Yli kymmenen kirjaa siis puuttuu, mutta enpä ole vielä noistakaan kaikki lukenut, joten eipä tässä hätää noiden hankkimisella ole. Nolona ja erittäin katuvana myönnän omistaneeni menneisyydessä Kirouksen ja Eksyneiden jumalan, mutta koska ne eivät olleet kovin hyviä (mikä siinä on, että yleensä lyhyet kirjat ovat myös tasoltaan heikompia, kuin ylipitkiä novelleja?), myi allekirjoittanut ne rahanahneuksissaan pois kirppiksellä.
Kirppisten luulisi olevan loistava paikka kirjojen hankintaan, mutta yleensä törmään siellä vain kirjoihin, jotka jo omistan tai jotka ovat todella pahasti ylihinnoiteltuja. Suosikkiostopaikkani onkin lahtelainen antikvariaatti Misirlou, jota hehkutan aina kuin mahdollista. Vaikea nimi, mutta asiointi liikkeessä on kaikkea muuta kuin hankalaa. Misirlou on paratiisi lukutoukalle ja kokemuksen kautta voin luvata, ettei monikaan poistu putiikista pettyneenä. Siellä on kaikkea! Siis yksinkertaisesti sanottua saat toivoa aika mahdottomia, ellet sieltä omaasi löydä. Lisäksi erityismainintana kuuluisa paljousalennus: jos ostat paljon, saat paljon alennusta. Pitää kuitenkin muistaa itse pyytää tarjousta. ;) Keskimäärin sanottuna ostaessani seitsemän Kingin kirjaa saan yhden niistä ilmaiseksi. Jääköön sanomatta monta ostin viime kerralla ja paljon loppuhinnaksi alennuksen jälkeen jäi... :D Vaan on se niin hyvä paikka, että Oulussa asuvakin shoppailee mieluiten siellä. Jos siis joku ehti tuossa aiemmin urputtaa, että "emmää voi mennä, ku se on LAHDESSA!", niin hys nyt: mä käyn siellä Oulusta asti. Haha. Tulipa hiljaista. Siispä, muistakaa Misirlou (Vesijärvenkatu, Lahti)!
Nooh, eiköhän siinä nyt ole alustusta kierrakseen. Tiedätte mitä tahdon lahjaksi juhlapäivinä, sillä onhan teillä nyt käypä lista milloin vain tarkastettavana. ;p Käyn kiljahtelemassa Vuodatuksessa, mikäli saan taas hommattua uusia teoksia kokoelmaani ja jokin puuttuvista on siis löytänyt tiensä kotiin (lopulliseen sellaiseen, kunnes kuolema meidät erottaa). Ei sitten muuta tällä kertaa. Yritän kirjoittaa ensimmäisen arvosteluni pian. Paino sanalle yritän. ;)
23.08.2007 - 15:45
Lue ensin:Löytyisikö kotia?Nämä jaksavat aina liikuttaa ja ihmetyttää. Miksi ihmiset ovat niin julmia, että hylkäävät ja kaltoin kohtelevat viattomia eläimiä, jotka tahtovat vain turvallisen kodin ja rakastavat ihmiset niistä huolehtimaan? On todella sääli, että osalla löytöeläintalojen kissoista (ja kaikista muistakin eläinlajeista) on ollut juuri tuollainen ns. "täydellinen" koti, mutta jokin elämää suurempi este - esim. kuolema - on hajottanut tuon paratiisin kymmeniin osiin. Oikeastaan vielä tuskaisempaa on lukea noiden kodista toiseen heiteltyjen kissojen tarinoita: ihmiset ottavat löytökissan, joka vaatii vakaat ja ymmärtäväiset elinolot, mutta uudet omistajat eivät sitten pystykään huolehtimaan ehkä hieman perinteistä kotikissaa vaativammista eläimistä. Miksi ottaa löytökissa, ellei varaudu jo etukäteen pahimpaan? Eivät hylätyt eläimet ole mitään leikkikaluja ja harjoituskappaleita!!! Mikä siinä on nii vaikeaa käsittää?
On olemassa kokeneita eläinihmisiä, jotka saavat hyvin useista väärin kohdelluista eläimistä esiin aivan toisenlaisen otuksen. Itse tunnen vanhemman naisen, joka otti itselleen parivuotiaan mäyräkoiran, joka oli ennen sitä ehtinyt käydä läpi pari kolme eri kotia ja saanut maineen hankalana piskinä. Vuosi tämän nykyisen naisen kotona on tehnyt "hankalasta piskistä" ihmisrakkaan, hyvin hallittavissa olevan ja tottelevaisen hauvan, jolla on koko pitkä elämä edessään. Mikään muu tuossa ei hirvitäkään kuin aika 15 vuoden päästä: vieläkö tuo omistaja on elossa? Noh, ehkä on pääasia, että tekee parhaansa eläessään, sillä kuolemallehan ei kukaan - ainakaan näillä nykytieteen tiedoilla - mahda mitään. Koiralla on kuitenkin nykyisin parhaat mahdolliset oltavat ja toinen koirakin kaverinaan, joten mikäa on ollessa.
Mä puhun mielelläni löytöeläimien hankinnan puolesta, mutta tietyin kriteerein: jos on hankkimassa ihkaensimmäistä omaa lemmikkiä, ei ole syytä luulla itsestään liikoja ja ottaa sitä hankalinta tarjolla olevaa yksilöä kotiinsa. Siitä ei seuraa hyvää kellekään. Jos valittavana ei ole todistetusti itselleen ja tasolleen sopivaa elukkaa, on parempi odottaa sellaisen jostain muualta löytyvän. Kokemusta eläimistä ei saa, ellei niiden kanssa elä ja opettele asioita käytännön kautta, mutta kaikki otukset eivät kaikille sovi, joten harkintaa on osattava käyttää. Tuossa yksi syy, jonka takia meillekään ei otettu löytökissaa, vaan kotia muutoin pikaisesti tarvinnut kaksikko, jonka tausta ja helppo hoidettavuus oli valmiiksi tiedossa. Ehkä kolmanneksi kissaksi voisimme ottaakin löytökissan, mutta ensin täytyy oppia enemmän näistä nykyisistäkin. Emme tahdo ottaa kissaa heittopussiksi ja palauttaa sitä katuvin mielin. Itselleni en antaisi moista koskaan anteeksi, äärimmäisen eläinrakas kun olen.
Mutta mutta. JOS teistä tuntuu siltä, että tekisi mieli uutta kissaa/koiraa ettekä ole aivan aloittelijoita alalla, ottakaa ihmeessä suunta kohti löytöeläintaloja, joita löytyy ympäri Suomea. Käykää siellä katsomassa, kyselemässä ja ihailemassa. Voitte yllättyä, sillä siellä temmeltävät eläimet ovat aivan yhtä ihania ja rakastettavia, kuin se tuore pentue naapurin kasvattajan nurkissa. Miksei tarjoaisi kotia jollekin, joka sitä kipeimmin tarvitsee?
22.08.2007 - 09:41
Ensimmäinen osallistumiskirjoitukseni liittyy siis Tarinamaanantain sana-aiheeseen "Temppu". Valtavan mukava huomata, että tällainenkin "haaste" on olemassa. Ehkä se auttaa taas herättelemään henkiin vanhan harrastukseni, luovan kirjoittamisen, joka käsittää muutakin kuin blogien hengissäpidon. Tässäpä sitten debyyttini (mikäli se nyt sääntöjä vastaa):
- - -
Vanhuudesta
He istuvat kuistilla hiljaa, mutta silti toisistaan seuraa hakien. Se on sitä oikeaa rakkautta, kun mies ei ole enää vuosiin nähnyt vaimossaan mitään kaunista - vain verestävät silmät, löysän ihon, jalkapohjien haavaumat - mutta pysyy silti vuosi vuoden jälkeen tämän rinnalla aivan kuin on aikoinaan seurakunnan todistaessa luvannut. He ovat toistensa tuki ja turva, ainoa mitä nuoruudesta on jäljellä jo kaiken aikaa haalenevien muistojensa lisäksi. Ei ole enää merkitystä sillä mitä päälleen laittaa tai kuinka suorana kadulla kulkee, kun joka ilta käy nukkumaan toivoen, että saisi herätä vielä seuraavaan kukon lauluun yhdessä puolisonsa kanssa. Ei ole romantiikkaa siinä, kun vaimo lääkitsee miestään kertakäyttöpiikillä ja lajittelee tabletit kerran viikossa pitkänomaiseen rasiaan. Kullekin viikonpäivälle omat tablettinsa, jotka pitävät ruumiintoimintoja yllä. Elämän ainoina iloina kesäinen mökinranta, puhelu sukulaiselta ja jo melkein täytetty ristikkolehti. Kaukana ajat, jolloin kiire painoi ja töitä piti tehdä perheensä ruokkiakseen. Oli velvollisuuksia, vastuuta, kaukana tulevaisuudessa häämöttävä vanhuus, jota muisti ajatella vain hetkittäin, kun alkava reuma pakotti niveliä viileänä syysaamuna.
Niin kaukana olivat ne hetket, joita nyt siinä kuistilla todellisiksi elettiin. Vanhuus. Elämän viimeinen näytös ennen kuin esirippu lasketaan ja on ikuisten virsien aika. Se tulee meidän kaikkien kohdalle, jos saamme kokea pitkän iän kaikki vaiheet. Nuorena me sen ajatteluun tuskin viittä minuuttia viikostamme tuhlaamme, mutta kun sen aika on, emme voi kuin ihmetellä mihin elämämme kului. Mihin katosi aika, jota oli yllinkyllin? Se on kuin temppu, jonka taikuri teki, emmekä sitä ehtineet kunnolla edes käsittää. Kuka varasti tulevaisuuden? Emmekö olekaan kuolemattomia, kun syöpä puhkeaa toistamiseen? Ja ennen kaikkea, kuka meistä vielä välittää, kun olemme tehtävämme suorittaneet? Kun olemme vanhoja, lähes kaiken nähneitä. Istummeko kuistillamme ypöyksin?
- - -
17.08.2007 - 12:42
Palokunta pelasti vessaan juuttuneen
17.8.2007 9:54 Iltalehti Isokokoinen mies ei päässyt omin voimin pois wc-istuimen ja lavuaarin välistä. Pelastusviranomaiset kutsuttiin suorittamaan epätavallista tehtävää torstaina iltapäivällä Lahdessa. Ahtaaseen WC-koppiin juuttuneen miehen irrottamista oli ensin yrittänyt toinen yksityisasunnossa ollut mies, mutta vahvan humalatilan vuoksi hänen voimansa eivät riittäneet. Kaverukset soittivat ensin talon huoltomiehelle, jolle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kutsua palokunta hätiin. Epäonninen vessankäyttäjä jouduttiin kampeamaan ulos vessasta usean palomiehen voimin. Auttajille hän kertoi ilman mitään erityistä syytä horjahtaneensa pytyn ja lavuaarin ahtaaseen väliin. Mies oli tapahtumahetkellä humalassa ja pelastajien mukaan epäinhimilliseen asentoon vääntyneenä. - Eihän tällaisia tehtäviä ihan joka viikko tehdä. Hän oli kaatunut nenälleen, ja sitä kautta jumiutunut ahtaaseen väliin, kertoo auttamassa ollut ruiskumestari Antero Laitinen. - - - Go Lahti, go! Ja kehutaan samantien koko Suomea ja vaikka maailmaakin. Sillä välin, kun kehitysmaissa näännytään nälkään, Suomessa vedetään herkkuja niin ettei enää ilman palokuntaa vessasta pois päästä. Aiemmin tällä (vai viime?) viikolla kerrottiin lihavasta talkkarista, joka oli juuttunut suomalaisen talon katonrajaan jäätyään kiinni mahastaan tikapuihin. Joku mättää. Mikähän se olisi? :> Suhteellisuudentaju on aika hyvä määre tähän ongelmaan. Porukka lihoo, koska luulee, että voi syödä mitä tahansa, vaikka ajeleekin töihin autolla, linkulla, junalla ja ratikalla. Ymmärrän kyllä pitkän matkan Pendolinot, mutta jos täysin terve ihminen painelee neljän kilometrin työmatkan paikallisjunalla tai -bussilla omasta autostaan puhumattakaan, ei ole mikään ihme, jos se hampurilaisateria alkaa pian näkymään poskissa ja vyötäröllä. Olen huomannut tuon efektin itsekin, sillä en ole koskaan välittänyt liikunnasta. Voitte arvata miten kävi viime talvena, kun kuljin pyörän sijaan autolla kouluun joka päivä. :> En siis väitä olevani muita parempi, mutten voi kuin ihmetellä miksi maailma alkaa lipsua näin hurjaan suuntaan. Ihmiset eivät enää välitä itsestään, eikä yksi reissu viikossa kuntosalille tai lenkkipolulle riitä alkuunkaan, jos syödään liikaa kuluttamatta kaloreita samaan malliin, kuin isoisämme heinäpelloilla ja navetoissa. Tavat muuttuvat, mutta eivät lainkaan parempaan suuntaan ainakaan kansanterveydellisesti katsottuna. Nettikin on täynnä blogeja, joissa seurataan diettejä ja painon kehitystä myönteisempään suuntaan. Eikö olisi helpointa sanoa "ei" jo ennen kuin tilanne on riistäytynyt käsistä? Ylilihavana on hiton paljon vaikeampaa aloittaa kuntoilu, kun polvet ja nivelet ovat jo aikapäiviä sitten lakanneet kestämästä rasitusta, kiitos liiallisen elopainon. Itse olen vaiheessa, jossa pitää alkaa tehdä päätöksiä. Ei, pitää TEHDÄ päätöksiä. Jos on vain "alkamassa", siihen se tulee jäämäänkin. En tahdo päätyä Iltalehteen ihmisten naurettavaksi ja päiviteltäväksi. Tahdon oppia sanomaan EI! Todellakin juuri tuon huutomerkin kanssa.
31.07.2007 - 12:16
Siitä ei ole suurta vaivaa. Tulostat tai tilaat oman korttisi suoraan kotiin alla olevasta linkistä. Yksinkertaisempaa tapaa auttaa et löydä! Itse aion niin tehdä tämän tekstin tallennettuani. Johan tässä on korkea aika tehdä jotain hyödyllistä tälle kesälle. ;)
Tilaa oma korttisi täältä ja pelasta jonkun ihmisen henki:
30.07.2007 - 10:34
Löytyipä tänään nettilehdestä tällainen uutinen:
- - -
Vauva mukana, isä ja äiti umpihumalassa 30.7.2007 8:07 Iltalehti
Lastenvaunut toimittivat festivaaleilla viinakärryn virkaa. Kahden kuukauden ikäinen vauva toimitettiin lastensuojeluviranomaisten huostaan, kun lapsen äiti juhli rockfestivaaleja vahvasti päihtyneenä. Tapaus sattui Kuopio RockCock -festivaalin huvialueen välittömässä läheisyydessä lauantain vastaisena yönä. Poliisipartio huomasi lastenvaunuja työntelevän naisen juhlakansan joukossa ja kiinnitti huomiota tämän huomattavaan humalatilaan. Lastenvaunuissa oli vauvan lisäksi runsaasti väkeviä viinoja. 20-vuotias äiti vietiin poliisin säilöön selviämään, ja lapsi toimitettiin Kuopion turvakotiin. Vauvan lähistöltä löytynyt isä vietiin kotiinsa. Isäkin oli sen verran humalassa, ettei lasta voitu jättää hänen hoiviinsa. - Kenttäjohtajan raportissa ei ole sellaista mainintaa, että lapsi olisi ollut kylmissään tai nälissään. Ilmeisesti hän oli kunnossa, mutta äidin viinankäyttö oli karannut käsistä, sanoo komisario Harri-Pekka Pohjolainen Kuopion poliisista. Pohjolainen luonnehtii tapausta erikoiseksi. - On hyvin harvinaista, että vanhempia tavataan yleisillä paikoilla tuossa kunnossa noin pienten lasten kanssa. En muista yhtään tapausta 20 vuoden uraltani. Useammin lapsia joudutaan ottamaan viranomaisten haltuun kotihälytysten yhteydessä. Huostaanotosta päätetään myöhemmin Poliisi ei osannut sanoa varmuudella, onko vauva palautettu vanhemmilleen, ja sosiaaliviranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus. Lastensuojeluviranomaiset jatkanevat asian selvittelyä alkavalla viikolla. - En tunne kyseistä tapausta, mutta toistaiseksi on mahdotonta sanoa, kuinka tämän lapsen käy. Myöhemmin katsotaan, tulevatko kuvioihin avohoidon tukitoimet tai muut toimet, joilla mahdollinen huostaanotto voidaan välttää, sanoo Kuopion sosiaali- ja terveysjohtaja Tuomo Meriläinen. - -
Alkuperäinen uutinen löytyy vielä toistaiseksi täältä: IltalehtiAloin tuossa miettimään, että kuinkahan todennäköistä on, että lapsi todella otetaan huostaan? Suomessa tuntuu olevan vallalla ajattelumalli, että jokainen hoitakoot omat penskansa ja asiansa ilman, että muiden tarvitsee heidän elämäänsä puuttua. On hyvin todennäköistä, että muutaman viikon sisällä vauva palaa vanhemmilleen. Kuka valvoo yksityistiloissa lapsen parasta, jos ja kun vanhemmat jatkavat ryyppäämistään? Ei kukaan. Muistan elävästi, kuinka lukioaikoina "jouduimme" kuuntelemaan erään poliisin tarinoita työstään. Hän kertoi meille eräästäkin perheväkivaltatapauksesta, joka sai Matin ja Mervin keskinäiset kamppailut vaikuttamaan lastenleikiltä. Kotikäyntejä kertyi vähintään yksi per kuukausi, kun mies hakkasi eukkoaan minkä ehti ja naapurit soittelivat partion paikalle toivoen, ettei nainen ehtisi päästä hengestään. Mitään ei kuitenkaan lakiteitse voitu tehdä, sillä vaimo ei nostanut syytettä miestään vastaan - ja jos nosti, perui ne pian (liekö painostuksen alaisena). Tätä jatkui vuosien ajan, enkä ikävä kyllä muista miten tilanne päättyi vai päättyikö se ollenkaan. Miten on siis kaksikuukautisen vauvan laita, kun tämä ei pysty soittamaan poliisia vanhempien sammuessa ympäri kämppää muiden ryyppykavereidensa vierelle? Naapurit eivät voi auttaa, sillä pienen lapsen yksinäistä parkua ei välttämättä tuosta vain voida tunnistaa välinpitämättömyyden aiheuttamaksi. Tuntuu kauhealta, jos nuo vanhemmat saavat pitää lapsensa. En väitä, etteikö sijoitus toiseen perheeseen olisi rankka ratkaisu, mutta mielestäni vanhemmuuteen kuuluu vastuu lapsestaan ja tämän turvallisesta kasvusta, ei rooli viinapullojen seassa makaavana nukkena. Miksi ihmiset eivät suosiolla anna lapsiaan pois, jos eivät niistä pysty huolehtimaan? Miksi tehdä lapsia, jos ei ole kypsä huoltajan rooliin? Näihin kysymyksiin osaavat vastata vain ne, jotka tuota todellisuutta elävät. Me muut jäämme satunnaisten uutisten varaan emmekä voi käsittää miksei kukaan pysty kaltoin kohdeltuja auttamaan.
27.07.2007 - 00:29
Pitäisi luoda anonyymi tunnus, jonka avulla voisi vuodattaa kaikki mahdolliset mielipiteensä ilman, että sitä kukaan tuttu pääsee pällistelemään ja arvostelemaan. Mulla kun noita ajatuksia riittää, joten miksipä ei? Laitetaan harkintaan. Älkää odotelko linkkiä sinne anytime soon. ;p
26.07.2007 - 20:26
Tänään tuli tehtyä reissu IKEA:n syövereihin, sinne Vantaan myymälään. Vaikka mulla oli mielessäni vain muutamia pakollisia hankintoja, kävi kuten aina ennenkin: mukaan tarttui varsinainen keko kaikenlaista, mitä "todellakin tarvitsen!" ;) Niinhän se aina menee. Vaikka kuinka olet jotain päättänyt, ei päätös kovinkaan usein pidä, jos houkutus tuhlailuun on liian suuri. Tuossa lafkassa pahinta on se, että niitä houkutuksia on yhden mahdollisen ja ehkä jopa hyväksyttävänkin hairahduksen sijaan kymmenen muutakin. Ei siis toivoakaan halvasta reissusta. Toki bensaakin tuossa paloi jokusen litran verran, vaikkei tuo välimatka mikään armoton olekaan. Ei näillä leveyksillä. Ah!
Käytiin myös syömässä se perinteinen eli lihapullat ja ranskalaiset. IKEA:ssa "normaali annos" tarkoittaa suomeksi "helvetinmoista kekoa". Niinpä syötiin helvetinmoiset keot ja loppuvaiheessa mahaani sitten jo pakottikin, mutta eihän sitä maksettua ruokaa jättää voinut. Sinne meni ne arviolta 15 lihapullaa sun muut hörselöt päälle. Ei helevetti sentään... :D Ikinä en enää tilaa sitä "normaalia" annosta. Joku raja sentään ylensyönnissäkin.
Myymälässä tavattiin myös persoonia, joita ei voinut olla huomaamatta. Ruokalassa oli tämä vaaleahko arviolta 22-vuotias tyttö salskean poikaystävänsä kanssa. Tytöllä oli nykymuodin mukaiset matalalantiofarkut. Oikein näppärät noin muuten, mutten olisi mielelläni tahtonut katsella hänen persvakoaan syödessäni annostani... :D Taisi tyttö itsekin housujaan kiskoessaan tajuta, että nyt vilkkuu persus, sillä hän vaihtoi paikkaansa pöydän toiselle puolelle, joka takasi ahterille pienemmän yleisön. Kiitos siitä. Jos hän ei olisi siirtynyt, olisin saatanut pois lähtiessäni käydä sujauttamassa yhden ranskalaisen sinne iloisesti irvistävään vakoon. Hmm, ei oikein ymmärrä tuollaisia vaatteita, jotka eivät sovellu käytettäviksi julkisilla paikoilla. Miksi ostaa housut, joissa on liian vähän kangasta, kun kuitenkin tuntee itsensä ahdistuneeksi persiin vilahdellessa muulle kansalle? En ymmärrä, mutta mä olenkin tietyissä asioissa hieman vanhanaikainen.
Äitiäni ruokalassa häiritsi nenäänsä kaivanut mies. "Hyvää ruokahalua! Saisiko olla harmaa mato sinne naapuripöytäänkin?" Eih... Missä ovat ne pöytätavat? Eivät ainakaan IKEA:ssa.
Niin ja se täti kolmen lapsensa kanssa. Ugh. Muija ei kovin häävisti osannut kuria kersoille pitää ja yksi niistä vahinkolaukauksista parkuikin melkein koko ajan (eikä ollut kyllä ainoa tapaus tuolla reissulla). Mikä pirun järki on ottaa kolme alle 6-vuotiasta rääpiäistä mukaan SISUSTUSLIIKKEESEEN, kun niitä ei tasan tarkkaan kiinnosta muu kuin se leluosasto, ja silläkin viivytään 1½ tunnin reissun aikana vain 10 minuuttia? IKEA:ssa kun ON lastenhoito-osasto, ellen nyt aivan täysin väärin muista, joten on turha väittää, että on pakko raahata jälkikasvu mukaan paikkaan, jossa niitä 1) väsyttää, 2) vituttaa ja 3) kiinnostaa vain muiden asiakkaiden häirintä jaloissa törmäilemisellään ja mekastuksellaan. MINÄ EN KÄSITÄ! En sitten millään. On todella raivostuttavaa yrittää keskittyä shoppailuun, kun erinäiset henkilöt eivät omaa mitään harkintakykyä. Tulipas tästä taas negatiivinen kappale, mutta ei mahda mitään, kun alkoi nyppiä se ainainen älämölö, jonka voisi eliminoida pienellä muiden huomioonottamisella.
Okei, se siitä urputuksesta. Lukuunottamatta kersoja tuo reissu oli vallan mainio. Paljon uutta räpellettävää ja haaveiltavaa tulevaisuuden varalle. En aio tehdä listaa mitä kaikkea mukaani tarttui, koska ei teidän nyt ihan kaikkea tarvitse tietää... ;)
23.07.2007 - 00:57
Tämä vuodatus.net (oi kuinka riepoo kirjoittaa erisnimi pienellä, mutta niin se vissiin tässä tapauksessa kuuluu tehdä) on yksi inspiroivimmista sivustoista, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. On iskenyt himo piirtää, eli asia, joka ei ole mua aikoihin kiinnostanut kovinkaan vahvasti. Kirjoittaminen nyt on aina ollut lähellä sydäntäni, eikä tämä paikka ainakaan hillitse viettiäni: jälleen uusi paikka jakaa ajatuksiaan ihmisille, joiden mieli huutaa "EVVVK!" :p Mutta koska Suomi on tässäkin suhteessa vapaa maa (niin ne väittävät), en katso tarpeelliseksi jättäytyä sivummalle tästä luovuuden oravanpyörästä, uudesta riippuvuudesta ja mielenkiinnonkohteesta.
Olen tässä ajatellut, että seuraavat asiat täytyy tulla piakkoin tänne tekemään:
1. Esittele lemmikkisi
2. Kirjoita esittely itsestäsi
3. Modaa sivu persoonalliseksi
4. Piirrä seitsemän faktaa itsestäsi (toki voisin kirjoittaakin, kuten monet ovat tehneet, mutta piirtäminen on mulle haastavampaa ja se vaatii enemmän harjoittelua, joten voin aivan hyvin harjoitella tämän tehtävän parissa)
Onpahan ainakin tekemistä! Toisaalta huomenna on kyllä niin paljon actionia, etten taida suuria ehtiä suunnittelemaan ja toteuttamaan. Onneksi elämää on vielä tiistainakin, ellei ihmeitä satu. Mikäs sen pahan tappaisi.
Kesämökkieläimet
22.07.2007 - 03:26
Mitä te ihmiset teette silloin, kun teitä ei nukuta? Auttaako se lampaiden laskeminen muka ihan oikeasti, vai luovutatteko suosiolla taistelunne Nukkumatin kapinaa vastaan valvoen koko yön? Mä en nyt välttämättä koe tätä valvomista niin hirmuisen tarpeelliseksi, mutta ilmeisesti en taas mahda sisäiselle kellolleni mitään: se on auttamattomasti hämäläistynyt eikä siten tajua, ettei kello ole enää 10 illalla. x) Lukea en voi, vaikka valitsinkin jo Kosketuksen seuraavaksi operaatiokseni. Kyllä, Kingiä jälleen. Aaw. Huomenna aloitan sen lukemisen. Eipäs kun tänään, mutta vasta nukuttuani muutaman minuutin. Mun olisi pitänyt syntyä joksikin yöeläimeksi, jolloin tälle valvomiselle olisi oikeasti joku järkevä selitys ja ehkä jokin mitättömältä kuulostava tarkoituskin. Nyt mä olen vain yksi kalpeaa ihmisrotua edustava pösilö, joka ei osaa nukkua.
Menen silti yrittämään. Tukehdutan itseni tyynyllä, ellei muu saa vinttiäni pimeäksi.
21.07.2007 - 23:38
En tahdo pilata kenenkään lukukokemusta siteeraamalla viimeistä kappaletta, mutta siteeraan itseäni: "Se oli yksi parhaista lukemistani kirjoista ikinä!" Haikea olo. Melkein kuin olisi joutunut eroamaan rakkaasta ystävästään ikiajoiksi. Suosittelen kaikille. Lisähuomautuksena mainitsen, että tuossa kirjassa ei mässäilty verellä ja suolenpätkillä aivan samaan tahtiin kuin monissa muissa Kingin tekeleissä, ja koen sen vallan positiivisena piirteenä. Ehkä syy splatterin vähäisyyteen on kirjan pituudessa: pitkään kirjaan mahtuu niin paljon muutakin tasapainottamaan väkivallan osuutta. Yleensä liiallinen suolien silmille hyppiminen alkaa tympimään aivan samoin kuin aurinkoisena kesäpäivänä koneella istuminen. :>
Erityismaininta mahtavalle lopetukselle. Kauniimpaa tuskin olisi monikaan osannut odottaa. <3
21.07.2007 - 16:31
Olisi se niin kivaa, jos saisi edes joskus kirjoittaa blogin ilman pelkoa sen äkillisestä katoamisesta. Nyt sapettaa. Ja toinen juttu mikä sapettaa on se, että Vuodatuksessa on vähän liikaa kieliopillisia lapsuksia (parhaina esimerkkeinä "Ulkoasu-asetukset" ja "jolloin lukijat jotka ovat kijoirttamistasi asioista kiinnistonutut voivat helpommin löytää kirjoituksesi."). Mä en kehtaisi ylläpitää sivua, jossa kielioppi on vain kaukainen käsite jostain toisesta galaksista. Mutta noh, mä olenkin pilkunnussuttaja henkeen ja vereen enkä sille mitään voi, että tympäisee moinen välinpitämättömyys. Typot tappavat intoni tutustua moneenkin uuteen sivustoon.
Älkää nyt kuitenkaan peljästykö: en mä ole aina näin innokas saarnaamaan (valetta!). ;) En ole päässyt tänään pihalle, joten senkin takia tuntuu, että pää räjähtää. En myöskään uskalla avata tuota Kingin Kolkuttajat-opusta, sillä jäljellä on enää viimeiset vajaa sata sivua (735 niitä on yhteensä) enkä millään tahtoisi luopua tuosta kokemuksesta. En vielä. :'| Se on ollut niin hyvä kirja. Onhan mulla toki muitakin tuolla, joihin voin käydä käsiksi, mutta pelkään lukuintoni lässähtävän, jos tartunkin nykyistä vähemmän innostavaan kirjaan. Koskaan ei tiedä. Ei se Mr. Kingkään aina kultasuoneen jutuillaan osu. Jotenkin lohdullista. Aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta! ;p
|
